Blogitaipaleeni alkoi jytkyn myötä, jäi kanveesiin vuosiksi, ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Persujen hallitustaival, Brexit, Trump, Macron - ja nyt viikonloppuinen hallanvaara. Sopiva ärsyke aktivoitua.
Brexit oli koijaus, Trump oli seurausta vallan korvamerkinnästä, joka demokratiassa aina kostautuu, ja Macron loistava vastaveto edellämainituille. Kaikkia yhdistää kuitenkin yksi keskeinen seikka, josta on tulossa myös läntisen maailman todellinen ongelma: demokratian mekanismien taktinen hyväksikäyttö. Useimmat järjestelmät on rakennettu siten, että vallan keskittämisen pitäisi olla kerrassaan mahdotonta: kuitenkin median ja viestinnän astuttua jokaisen taskuun ja hyppysiin, ja vieläpä 100%:sti analysoitavassa muodossa, nopein ja kykenevin voi valjastaa järjestelmän palvelemaan omaa kampanjaansa. Emanuel Macronin tapauksessa erittäin hankala ranskalainen vaalijärjestelmä toimi jopa pelottavan täydellisesti vain vuoden vanhan kansanliikkeen eteen. Varsinaista puoluetta ei ole tähän saakka ollut edes olemassa.
Jussi Halla-ahon "nuivat" taas kaappasivat Timo Soinin elämäntyön - "kuuntelemalla kenttää"? Höpsistä pussiin. Perussuomalainen puolue on sääntöjen osalta kuin se takavuosien perheyhtiö, jossa säännöt on joskus huikan perään ilmoille huudeltu, ja niillä eletään. Ainakin niin kauan, kun isäntä joka ne kirjoitti, on talossa. Käytännössä Halla-ahon vasallit tiesivät, että kerätessään tuhatkunta intopinkeää aktiivia mesomaan puoluekokoukseen, he voivat nimittää joka position itselleen. Perinteisten puolueiden järjestelmässä puolueneuvostot tai hallintoelimet nimittävät ja äänestävät ehdokkaista, ja näin "lynkkausdemokratiaa" ei pääse tapahtumaan. Nyt kentän ääni on todistetusti tuhatkunta kiitospaitaa ja jälkifasismiin taipuvaa arjalaista, kun kuitenkin se alkuperäinen jytky tuli jostain aivan muualta kuin Tony Halmeen alkuperäisiltä faneilta. Järjestelmä antoi mahdollisuuden, ja sitä tämä väki taitavasti hyödynsi.
Halla-aho haluaa viedä perussuomalaiset Ruotsidemokraattien viitoittamalle tielle. Mutta silloin hänen olisi ollut parempi - edustaen siis laajaa kentän ääntä - perustaa oma puolue. Hetkinen, meillähän oli "Muutos 2011". Kuinka sen kävikään? Soini imaisi sen osaksi Persuja, joskin jälkeenpäin mietittynä riskaabelisti, mutta toisaalta olisimmeko koskaan nähneet blogiaggressiivista Halla-ahoa missään virassa ilman? Emme. Karismaa on vähemmän kuin liiterin taakse unohtuneessa kirvesvarressa, vaikka sanan säilä silloin tällöin sivaltaakin. Nollaniilot pääsevät valtaan vain kaappaamalla sen: Heinrich Himmlerille oli teoriassa pedattu paikka Kolmannen Valtakunnan Fuhrerina Hitlerin jälkeen, mutta jopa Hitler itse tajusi sadan valvotun yön ja amfetamiinilastien peräänkin siirtää viimeisen viikon hallinnan Amiraali Dönitzille. Miksi? Koska valta koostuu arvostuksesta, kunnioituksesta ja kyvystä hallita. Halla-ahosta olisi tullut kylmän sodan aikana se mitä täydellisin Stasin virkamies, tai Ceausescun tiedonantaja, tai muu ilkeyksien toteuttaja, ja tästä syystä olen aina kokenut miekkosen tietynlaisena Himmlerin reinkarnaationa. Toki Jussi on tohtorismies, ja Heinrich oli vain Baijerilainen kanafarmari, mutta erittäin älykkäitä molemmat. Pelottavaa hahmoissa on se, että juuri näitä "mastermindeja" tarvitaan juonikkaiden ja tehokkaiden hallintokoneistojen luomisessa, ja niiden valjastamisessa hyvinkin suurisuuntaisten strategioiden toteuttajiksi. On siis päivänselvää, etteivät Keskusta ja Kokoomus voi päästää Halla-ahon Persuja - jos niitä enää persuiksi voisi kutsua - hallitukseen. Halla-aho on strategi, ja kuka tahansa hallitukseen nousisikin Soinin, Niinistön, Lindströmin, Orpon ja Mattilan tilalle, näistä tulisi hänen agendansa toteuttajia ilman vastalauseita. Tavoitteena olisi tällöin vaikuttaa ajan kanssa sisältä päin. Toisaalta Halla-aho uskoo agendaansa niin vahvasti, ettei pysty samaan mihin Eurooppalaiset esikuvansa ovat aiemmin: Vaikka Unkarin Fidesz on ollut tiukka alusta alkaen, Viktor Orban on näytellyt helposti lähestyttävän, leppoisan kansanisän roolinsa samalla tapaa kuin Soini vaalivoiton kynnyksellä. Halla-aho tuntuu aidosti uskovan, että kansan taustalla vaikuttaa samanlainen ajatusmaailma - mutta mies on auttamatta asian kanssa myöhässä. Miksikö?
Maahanmuutta on ennen kaikkea varsin hölmö agenda Suomessa. Lähtökohtaisesti kuka tahansa sotaa ja hätää pakeneva pyrkii sinne, missä saa nukkua edes yönsä rauhassa ja huominen on olemassa. Myös Suomeen. Tämän pidempiä johtopäätöksiä ihminen ei hädän keskellä tee. Tätä faktaa käyttävät myös hyväkseen ne, jotka voivat hyötyä rakentamalla sillan hädän ja ratkaisun välille. Olisiko meillä pikavippejä tai moottoripyöräjengien perintää, ellei joku olisi kautta aikain keksinyt rahastaa ihmisten virheitä, kärsimystä ja huolta? Siitä se kirves nousi kuumehoureisen Raskolnikovinkin kourassa. Mutta todellisen hädän hellittäessä, Suomi ei tule olemaan se "Määränpää no.1". Sinä päivänä kun Suomi on Eldorado, Halla-ahon agenda voi toimia meitä tuomiopäivän zombiarmeijaa vastaan, mutta niin kauan kuin muitakin maita on, Suomen taakka tulee jäämään lopulta vaatimattomaksi. Toki turvapaikkapolitiikka täytyy modernisoida ja uudistaa, ja sen täytyy tapahtua jatkuvassa prosessissa sillä maailma muutoksineen ei sekään tapahdu sykleissä. Turvallisuuden suhteen ei voi olla sinisilmäinen, mutta jokainen historiansa lukenut on tältä osin sivistynyt, ellei heittäydy hölmöksi. Kauaa ei ole siitä, kun Euroopan ytimessä katsottiin poliittisesti korrektiksi kannustaa johtavien poliitikkojen salamurhiin. Che Guevara on kanonisoitu, vaikka pääasiallisesti oli puhtaasti "Gun for hire". On siis selvää, että rakenteiden natistessa syntyy aaltoilevia ongelmia, ja niitä varten on oltava toimiva vastakoneisto. Lähi-Itä seuraa nyt Aasian 60-70-luvuilla ja Etelä-Amerikan 80-luvulla kokemaa muutosta. Se on väistämätön. Maailma ei ole koskaan pysynyt, vaikka kummasti ihmiset pyrkivät tuohon illuusioon pyrkivän, ikäänkuin se olisi joskus ollut vakio.
Tosiasia sen sijaan on, että politiikka on mennyt uusiksi. Ei ole akseleita, ei ole jakolinjoja, eikä ole selkeää lineaarista tavoitekartastoa, jossa startista pyritään kokrealentoiseen päämäärään. Sosialidemokraateilla menee useassa maassa heikosti. Miksi? Kunniakkaasta syystä: Länsi-Eurooppalainen sosialidemokratia onnistui. Se on onnistunut Saksassa, Ranskassa, Britanniassa, Italiassa, Espanjassa, Pohjoismaissa - se ei ole missään tapauksessa tehnyt yhteiskunnasta täydellistä, mutta pääosin sen edustamat tavoitteet ovat nyt vanhan ydineuroopan arvovakioita ja toimintamalleja, joiden toimivuudesta pitävät kiinni niin oikeisto kuin laitavasemmistokin. Klassiselta Sosialidemokratialta on hävinnyt sisältö, koska se puhuu asioiden puolesta, jotka tuntuvat vain vaativan hiomista, eivät enää todellista kehitystä. Siihen ei tarvita karismaattisia poliitikkoja, vaan työhönsä sitoutuneita, ammattitaitoisia virkamiehiä. Syntynyttä tyhjiötä hämmentävät yhden asian liikkeet, mutta toisaalta onneksi myös Macronin kaltainen toimija, joka haastaa vanhan järjestelmän, mutta ei negatiivisen kautta. Erona muualle, Macron ajoi kampanjansa läpi positiivisella energialla, jossa ihmiset kokevat olevansa voittajia hyvän eteen, eivät viiminen rintama uhkia vastaan. Ja juuri tässä taas Perussuomalaiset muuttui "driving forcesta" viimeiseksi puolustuspoteroksi. Soini teki saman minkä Kakkonen Tokmannillaan ja yllätysämpäreillään: Masat ja Mirjat lähtivät suhisten kohti kotosuomalaista, innostavaa tulevaisuutta. Yllätysämpärin pohjalla ei valitettavasti ollutkaan lopulta saunanraikasta mäntysuopaa ja lahjakorttia aurinkoiseen poliittiseen tulevaisuuteen, vaan pahansisuinen pökäle. Pian selviää, moniko jättää sen ämpärin pohjalle, ja etsii tuota pikaa uuden kodin, tai jää kokonaan rannalle. Halla-aho teki siis sisäsyntyiset käänteis-macronit, ja sellaisen jiujutsuun kykenee vain henkilö, jolla on huikeasti älykkyyttä, mutta aivan toivottoman surkea pelisilmä.
Suomi 100. Näillä mennään.
maanantai 12. kesäkuuta 2017
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Stabiili Suomi
Kesä on antanut yhteiskunnan avainpelaajille aikaa katsella taivaanrantaa ja kuunnella hiljaisuutta, ja selkeästi jäsentää ajatuksiaan. Elokuun lähestyessä keskusteluun ja lehdistöön alkaa ilmestyä uusia ideoita, ehdotuksia ja kannanottoja, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä Suomelle nykytilanteessa.
Sitran yliasiamies Mikko Kosonen nostaa esille kokonaisen ajattelutavan - ja byrokratian - remontin. Tämä on ollut useina iltoina yltyvissä puheenparsissani tuttu aihe, sillä pienen maan dynamiikan jarruna on syvälle kylmän sodan vuosiin juurtunut byrokratia. Uudistuksia rakennetaan vanhoille perustuksille, vaikka Eurooppakin tarjoaa meille viimeisen vuosisadan ajalta lukuisia hyviä, ja sitäkin useampia huonoja esimerkkejä, kuinka toimia. Historian unohtaminen aloittaa toiston kierteen, ja historian merkitysten ymmärtämättömyys avaa ovet itsekeskeiselle opportumismille: ihmisellä on poikkeuksetta taipumus nähdä itsensä "Lännen uudisraivaajana" ja pioneerina, joka keksii pyörän ensimmäistä kertaa. Jos parissamme olisi saduista tuttuja satoja vuosia vanhoja hahmoja, monilta virheiltä vältyttäisiin, sillä aina olisi joku kertomassa itse koetuista historian tapahtumista. Kun tämä ketju katkeaa, uusi sukupolvi soveltaa ja referoi tapahtumat kuten katolinen kirkko Raamatun - evankeliumit valitaan sen mukaan, miten ne sopivat omaan maailmankatsomukseen ja palvelevat omia tarkoitusperiä. Apostoleja riitti, profeetat kiersivät, ja optuslapsiakin oli enemmän kuin neljä - konsiilit eivät vain katsoneet muuta tarpeelliseksi.
Maailmassa vallitsee nyt historiallisesti harvinainen tasapaino - vaikka uutisointi ja median nopea reagointi tekee siitä useimpien mielessä totuttua rauhattomamman. Tasapaino siksi, että johtavista talouksista on tullut vertailukelpoisia, liikkuvuus on suhteellisen vapaata, ja kokemuksia pystytään myös jakamaan globaalisti aivan yksilötasolta lähtien. Kaukoitä ei ole enää "mystinen" muissa kuin matkatoimistojen mainoksissa, toisaalta valtaosa kehittyvien maidenkin kansalaisista on kiinni globaalissa viestinnässä - ei vain vastaanottajana, vaan sisällön tuottajana. Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten Pohjoismaalaiselle hyvinvointivaltiolle?
Pieni kansa, jolla on korkea koulutustaso, yleissivistys ja tukeva yhteiskuntajärjestys, voi lähituleivaisuuden muuttuvassa maailmassa toimia vain joustavan liikkuvuuden periaatteella. Protektionismi ei ole koskaan suojannut maata, jolla ei ole resursseja kääntyä sisäänpäin - ja vaikka taoudellisesti se olisi mahdollisesti, se kääntää asetelmat maata vastaan nopeasti. Suomessa usein vedotaan rooliimme yhteiskunnallisissa tehtävissä, mutta niiden lähtökohdat ja perusta ovat yhtälailla kylmän sodan vuosien itsetunnon korostusta vaatineissa näytönpaikoissa: YK, rauhanturvatehtävät, Ety-kokous, näkyvästi raportoidut ulkomaanvierailut, EU:n leiriin liittyminen heti mahdollisuuden avautuessa jne. Euroalueeseen liittyminen oli Suomen kannalta ehdottoman hyvä asia, mutta kritiikittömyys ja hegemonia sen yhteydessä nojasi pitkään silti vanhoihin rakenteisiin. Tarve alleviivata Suomen aktiivista roolia Euroopan ytimessä, kuuluvuutta länteen, ja hyviä suhteita kaikkiin suututtamatta ketään, ovat paistaneet läpi aina näihin päiviin saakka. Mutta kenelle tätä rooliamme enää todistamme? Objektiivisesti seuraten vaikuttaa, että Suomen vielä perustaen monet valintansa 30 vuoden takaisiin mielikuviin, jopa Venäjä katsoo aivan eri aktiivisuudella tulevaan, ja käyttää menneisyyttä ainoastaan retoriikassa ja median aseena - tietäen, että se ylittää uutiskynnyksen ja pysäyttää naapurimaiden rytmin jopa kansalaistasolla. Vaikutusvalta on suurin valta, ja Putinin hallinto ei arkaile hyödyntää Neuvostohistorian luomia traumoja. Tätä voisi kutsua vaikkapa "negatiiviseksi nostalgiaksi".
Rauhan aikana pyritään hiljentämään vertailukohtien etsiminen sotahistoriasta ja kansojen välisistä konflikteista, mikä sinällään on harmillista, sillä konflikteihin kiteytyvät aina ihmisten ja heidän arvojensa johtamat toimintametodit pähkinänkuoressa. Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja ulkopuolisilla tekijöillä on vähemmän vaikutuksia - ja toiminnan ydin on selkeämmin tulkittavissa. Lisäksi nämä historialliset tapahtumat ovat aina harvinaisen tarkkaan raportoitu, antaen käyttöömme millintarkan aineiston. Tärkeää olisikin, että näistä tapahtumista riisuisimme sentimentaaliset tekijät, historian painolastin ja poliittiset värit - ja keskittyisimme strategioihin ja taktiikkaan, jolla pieni ryhmä ihmisiä on voinut nopeilla ratkaisuilla tehdä läpimurron, joka ei kirjaviisaiden teorioiden mukaan pitänyt olla mahdollista.
1990-luvun Suomi oli laman tainnuttama, mutta samalla pohjalla - myös hyvässä. "Kyllä minä tiedän"-asenne oli murskattu, kansallinen itsetunto ja luottamus vanhoihin rakenteisiin tipotiessään. Kukaan ei ollut suoraan hengenvaarassa, mutta syntyi tarve rakentaa, kuten 1940-50-luvuilla. Kukaan tuskin odotti tai edellytti viisinumeroista kuukausipalkkaa, pitkiä lomia, pekkaspäiviä ja vanhempainvapaita, jotta suostuisi suunnittelemaan seuraavan sukupolven piirilevyn? Lahjarahaa ei ollut, ja jos ulkomailta apua tuli, se olisi korkeintaan ollut alihintaan suoritettu yrityskaappaus. Tuolloin, vasta EU-prosessissa oleva heittelehtivän valuutan Suomi, selvisi kaappauksilta koska olimme vielä markkina, joka suuria pelureita ei kiinnostanut. Teknologia, telakat ja metsäteollisuus piti pelastaa omien patruunoiden ja pelimiesten ratkaisevilla liikkeillä. Vertailukohta löytyy 30-luvun Saksan mobiilista panssariarmeijasta: sodan syttyessä sen menestys nojasi tekijöihin, jotka saivat vastustajat pitäytymään poteroissaan, tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen, ja viittaamaan kintaalla todelliselle uhkalle. Kuten Ericsson tai Alcatel puhelinvalmistajina suhtautuivat Nokiaan, niin suhtautuivat Ranska ja jopa Puola armeijoineen Saksan iskukykyyn. Luvuissa mitattuna Saksan armeija ei välttämättä olisi 1939 kyennyt edes lyömään Puolaa: vaikka asiaa olisi tutkittu numeroissa ties monenko tilastonikkarin toimesta, Saksan hyökkäys olisi näyttänyt uhkapeliltä. Samaa sanottiin Nokiasta, joka unohti verkot, ja keskittyi matkapuhelimiin. Ennen kaikkea hyvin muotoiltuihin, laadukkaisiin, suurilla näytöillä ja helpolla logiikalla varustettuihin laitteisiin (vrt. 2000-luvun Symbian-puhelimet, joista tuli esikuviensa vastakohta, kuluttajien reaktioista huolimatta). Miten oli mahdollista, että Saksan armeijat vyöryivät Puolan ytimeen ainostaan kahdessa viikossa, ja yksinomaan panssareiden ja ilmavoimien ansiosta? YKSI: Strategia perustui nuoren kenraalikunnan uusiin ajatuksiin, joka perustui täysin uuteen teknologiaan, ja sivuutti tykistöön ja jalkaväkeen perustuvan toimintamallin, jossa panssarit tukivat hitaasti etenevää jalkaväkeä. KAKSI: teknologisesti moderneihin koneisiin ja panssarehin, joissa - yllättäen - ei ollut tehokasta aseistusta (Saksan Panzer I ja II-mallit hävisivät niin ranskalaisille, briteille kuin jopa osalle Puolan kalustosta), mutta tehokas liikkuvuus, ja ensimmäisenä keskitetty panssarisodanjohto, ja jokainen vaunu oli radioyhteydessä johtovaunuun (vertaa ilmasodankäynti tai laivasto). Lisäksi, vaununjohtaja teki vielä lopulta omat taktiset päätökensä tapahtumien edetessä, oli tietoinen kokonaistilanteesta radion välityksellä, mutta toimi itsenäisesti tarpeen tullen. Guderianin ja Mansteinin johtamat panssariryhmät pystyivät siis tekemään minuutien sisällä muutoksia manöövereihin, ja muuttamaan taistelun kulkua sen mukaan, mitä maasto, sää, vastustajan voimat tai asetetut tavoitteet vaativat. Näin toimi myös 1990-luvun puolivälin suomalainen valtiokoneisto - jopa sateenkaarihallitus - sekä liike-elämä. Spekulaatioon ei ollut varaa, valtion kanssa ei kestänyt puolustustaistelua vaan piti edetä kuin yhden moottorin menettänyt potkurikone: jos liike lakkaa, kone putoaa.
Mutta kuinka toimii hallitus - ja koko hallinto - nyt? Katsokaamme Ranskaa vuosina 1939-40. Useiden poliittisten käännösten, ja sekä oikeiston että etenkin kommunistien uhkan näännyttämä politiikka eli taantunutta vaihetta, jossa yksilöinäkin vahvojen hahmojen paukut oli käytetty sisäisen valtataistelun mikrotason selustanvarmistuksiin. Kuten Suomessa Perussuomalaisten nousun myötä, vanhojen puolueiden energia alkoi kulua varmistamiseen, ja vakauden ylläpitoon, ei uuden suunnitteluun. Vaikka klassinen sanonta kertoo, "Hyökkäys on paras puolustus", moisten lauseiden ääneen toteaminen rauhan aikana on provosointia. Vaikka emme elä sotilaallisen uhkan aikaa, ihmisten tapa toimia, ajatella, rakentaa strategioita ja toimia taktisesti ei ole muuttunut. Ainoastaan kenttä ja avaruudet ovat. Saksan hyökätessä Puolaan, jokainen näki kuin tuotettuna dokumenttina, kuinka nykyaikaisesti johdettu armeija toimii, ja miten sen huomattavasti vaatimattomammat voimat voivat saada aikaan mittavaa tuhoa - tai valloittajan näkökulmasta, tuloksia. Ja vaikka Saksan kaikki voimavarat oli sidottu Puolaan, ja länsirajan ylitykseen olisi riittänyt pelkkä Belgian armeija, mitään ei tehty. Syntyi tilanne, jossa lapsi peittää silmänsä ja uskoo muuttuvansa näkymättömäksi. Panssarivoimien modernisointi oli alun alkaen tehty ranskalaisten toimesta, aktiivisena toimijana muuan Charles De Gaulle. Ranskan hallinto kuitenkin torjui moiset muutokset, jotka saksalaiset innolla omivat, soveltivat ne teollisesti modernimpaan toimintaympäristöönsä, ja tuottivat sen vaatimat laitteet. Tämän jälkeen oma strategia ja ideat käännettiin heitä itseään vastaan - täydellisen yllätyksen kera, vaikka Ranskalla oli liki 9kk aikaa valmistautua. Maa vetäytyi Maginot-linjan taakse, unohtaen, ettei puolustuslinjan tykkejä edes oltu rakennettu kääntyviksi. Kun vihollinen löytyikin selustasta, kallis aseistus oli käynyt hetkessä toimintakelvottomaksi. Mittava panostus oli muuttunut turistikohteeksi alle kuukaudessa.
Vaan, mikä lopulta kaatoi myös Saksan? Ensimmäisenä syntyy aina idea omasta erehtymättömyydestä, kyvykkyydestä ja ylivertaisuudesta, ja lopulta horjumaton usko siihen, että määritämme itse toimintakentän, jossa olemme mukana. Emme siis enää olekaan pelaaja, vaan pelinrakentaja. Jopa taho, joka piirtää koko kentän, jossa toimimme omilla säännöillämme. Kun tämä virne tulee esiin ensi kertaa kabineteissa, siihen pitäisi puuttua - muta valitettavasti media, kansalaiset tai muut kriittiset voimat näkevät oireet vasta jopa 2-3 vuoden viiveellä. Korjausliike tulisi tehdä heti, mutta tässä tilanteessa valtaapitävät aina ottavat torjunta-asenteen, siirtävät itsensä kritiikin yläpuolelle. Saksa uskoi 1941 olevansa lyömätön maasodankäynnissä, ja vaikka vastoinkäymisiä tuli ketjussa, Neuvostoliittoon käännyttiin täysin opportunistisin suunnitelmin. Ja kun suunnitelma ei näyttänyt millään tapaa realistiselta vaan kokonaiskuva hahmottui rintaman venyessä ja huoltoyhteyksien saavuttaessa tuhansien kilometrien pituuden, päätetyistä tavoitteista ja ohjelmasta ei annettu periksi: päin vastoin, kriitikoita ryhdyttiin poistamaan rivistä, koko tehokkaan sodankäynnin ideologit Mansteinista Guderianiin siirrettiin syrjään, ja askel askeleelta pragmaattisten ja loogisten tavoitteiden sijaan alkoi nousta ideologisia ja periaatteellisia syitä jatkaa valitulla linjalla. Loistavan ja nerokkaan strategian ja joustavan taktiikan sijaan tuli jääräpäinen "viimeiseen mieheen" asenne.
Vaatiiko liikaa soveltamista löytää yhtäläisyydet 90-luvun, ja 2000-luvun alun eroihin Nokiassa? Sitä kautta myös kotimaisessa liike-elämän asenteessa, asetelmassa, ja valtionhallinnon kasvussa tilanteeseen, jossa hyvinvointi ja teollisuuden menestys ovat itsestäänselvyys, eivät kovassa paineessa tehtyjen rohkeiden ratkaisuiden - ja matkan varrella vallinneen joustavuuden, liikkuvuuden ja konsensuksen - tulosta? Suomi rakensi 90-luvulla vaatimattomista lähtökohdista teknologian, toimintatavan, tehokkuuden ja strategian joka pystyi vastaamaan avautuvan maailman haasteisiin, ja samalla Nokia loi täysin uuden käsitteen globaalin logistiikan parissa: sen toimitusketju ja reagointi kysyntään ja tarjontaan oli ennätysmäisen nopea, ja päätöksentekoketju pystyi tuottamaan ratkaisuja jopa tunneissa. 2000-luvun alussa 2-3 hengen johtoketjun sijaan oli muodostunut 9-10 hengen ketju (perustuen talossa työskennelleiden omakohtaisiin kertomuksiin), ja tätä kutsutaan byrokratiaksi. Tekijä, joka lopulta lamaannutti Kreikan talouden vuosikymmenien aikana, ja kaatui eurooppalaisten yhteiseksi vastuuksi hidastaen koko mantereen kehityksen. Suomi on hallinnollisesti nyt samassa tilanteessa kuin Ranska vuonna 1939: tilanteet elävät, uhkatekijät ovat tiedossa, omat vahvuudet on tutkittu lukemattomien työryhmien toimesta, liike-elämän viisaat ovat piirtäneet tiekarttoja ja nuoret oriit pitäneet palopuheitaan. Sen sijaan, että yksikään näistä - tai edes taitava yhdistelmä - kelpaisi hallitukselle ja virkamiehille, ongelmia siirretään eteenpäin kuin märkää suojalunta puskutraktorin aurassa. Kuitenkin jossain vaihessa lumimassa paisuu niin suureksi, että joko puhti loppuuu moottorista, tai massa valuu päältä ja sivuilta niin että koko traktori on taas lumen keskellä. Jos kuljettaja ei osaa päättää minne kuormansa työntää, eikä osaa päättää mitä karttaa lukisi vaikka niitä on nenän edessä useampi, ratkaisua ei tule: se on pakko tehdä.
Olennaista olisi nyt kyky ratkaisuihin, ja historia antaa meille elementit perustella se myös kansalle siten, että jokainen ne ymmärtää. Poliittisen runomitan sijaan voidaan käyttää sota-ajan dramaattisia vertauskohtia, koska olemme tilanteessa, joka ei ole tulevaisuuden kannalta yhtään sen mairittelevampi kuin toisesta näkökulmasta ottaen olisi sodan uhka. Nyt emme menetä ihmishenkiä, paitsi ehkä maastamuuton myötä - mutta joudumme pian jälleenrakentamaan maan vanhentuneista lähtökohdista, taloudellisten ja rakenteellisten pommien jäljiltä. Draamaa voidaan käyttää herättämään, järkeä perusteluun - ja rohkea johtaja myös ymmärtää, että ratkaisujen tekijältä voi pää pudota. Mutta maailmassa ei ole koskaan muutettu suuria linjoja ilman Churchilleja ja Roosevelteja: vaikka heidän voi katsoa pelastaneen vapaan maailman, ensimmäiselle se silti maksoi uran, ja toiselle terveyden. Paljon on annettava, jotta vähän voi saada.
Suomen on nyt valittava, olemmeko Guderianin kyydissä Ardennien takana toukokuussa 1940, vai Pauluksen päämajassa Stalingradissa joulukuussa 1942. Molempia johti sama päällystö ja esikunta - mutta jotain merkittävää oli tapahtunut noiden 2,5 vuoden aikana. Pienelle maalle jälkimmäinen vaihtoehto vie takaisin nollaruutuun, mutta toistaiseksi resurssit myös ensimmäiseen ovat.
Sloganit sivuun, toiminta keskiöön. Turpaan voi tulla, mutta kunnioitus ja sitä kautta vaalivoitot ansaitaan teoilla.
Sitran yliasiamies Mikko Kosonen nostaa esille kokonaisen ajattelutavan - ja byrokratian - remontin. Tämä on ollut useina iltoina yltyvissä puheenparsissani tuttu aihe, sillä pienen maan dynamiikan jarruna on syvälle kylmän sodan vuosiin juurtunut byrokratia. Uudistuksia rakennetaan vanhoille perustuksille, vaikka Eurooppakin tarjoaa meille viimeisen vuosisadan ajalta lukuisia hyviä, ja sitäkin useampia huonoja esimerkkejä, kuinka toimia. Historian unohtaminen aloittaa toiston kierteen, ja historian merkitysten ymmärtämättömyys avaa ovet itsekeskeiselle opportumismille: ihmisellä on poikkeuksetta taipumus nähdä itsensä "Lännen uudisraivaajana" ja pioneerina, joka keksii pyörän ensimmäistä kertaa. Jos parissamme olisi saduista tuttuja satoja vuosia vanhoja hahmoja, monilta virheiltä vältyttäisiin, sillä aina olisi joku kertomassa itse koetuista historian tapahtumista. Kun tämä ketju katkeaa, uusi sukupolvi soveltaa ja referoi tapahtumat kuten katolinen kirkko Raamatun - evankeliumit valitaan sen mukaan, miten ne sopivat omaan maailmankatsomukseen ja palvelevat omia tarkoitusperiä. Apostoleja riitti, profeetat kiersivät, ja optuslapsiakin oli enemmän kuin neljä - konsiilit eivät vain katsoneet muuta tarpeelliseksi.
Maailmassa vallitsee nyt historiallisesti harvinainen tasapaino - vaikka uutisointi ja median nopea reagointi tekee siitä useimpien mielessä totuttua rauhattomamman. Tasapaino siksi, että johtavista talouksista on tullut vertailukelpoisia, liikkuvuus on suhteellisen vapaata, ja kokemuksia pystytään myös jakamaan globaalisti aivan yksilötasolta lähtien. Kaukoitä ei ole enää "mystinen" muissa kuin matkatoimistojen mainoksissa, toisaalta valtaosa kehittyvien maidenkin kansalaisista on kiinni globaalissa viestinnässä - ei vain vastaanottajana, vaan sisällön tuottajana. Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten Pohjoismaalaiselle hyvinvointivaltiolle?
Pieni kansa, jolla on korkea koulutustaso, yleissivistys ja tukeva yhteiskuntajärjestys, voi lähituleivaisuuden muuttuvassa maailmassa toimia vain joustavan liikkuvuuden periaatteella. Protektionismi ei ole koskaan suojannut maata, jolla ei ole resursseja kääntyä sisäänpäin - ja vaikka taoudellisesti se olisi mahdollisesti, se kääntää asetelmat maata vastaan nopeasti. Suomessa usein vedotaan rooliimme yhteiskunnallisissa tehtävissä, mutta niiden lähtökohdat ja perusta ovat yhtälailla kylmän sodan vuosien itsetunnon korostusta vaatineissa näytönpaikoissa: YK, rauhanturvatehtävät, Ety-kokous, näkyvästi raportoidut ulkomaanvierailut, EU:n leiriin liittyminen heti mahdollisuuden avautuessa jne. Euroalueeseen liittyminen oli Suomen kannalta ehdottoman hyvä asia, mutta kritiikittömyys ja hegemonia sen yhteydessä nojasi pitkään silti vanhoihin rakenteisiin. Tarve alleviivata Suomen aktiivista roolia Euroopan ytimessä, kuuluvuutta länteen, ja hyviä suhteita kaikkiin suututtamatta ketään, ovat paistaneet läpi aina näihin päiviin saakka. Mutta kenelle tätä rooliamme enää todistamme? Objektiivisesti seuraten vaikuttaa, että Suomen vielä perustaen monet valintansa 30 vuoden takaisiin mielikuviin, jopa Venäjä katsoo aivan eri aktiivisuudella tulevaan, ja käyttää menneisyyttä ainoastaan retoriikassa ja median aseena - tietäen, että se ylittää uutiskynnyksen ja pysäyttää naapurimaiden rytmin jopa kansalaistasolla. Vaikutusvalta on suurin valta, ja Putinin hallinto ei arkaile hyödyntää Neuvostohistorian luomia traumoja. Tätä voisi kutsua vaikkapa "negatiiviseksi nostalgiaksi".
Rauhan aikana pyritään hiljentämään vertailukohtien etsiminen sotahistoriasta ja kansojen välisistä konflikteista, mikä sinällään on harmillista, sillä konflikteihin kiteytyvät aina ihmisten ja heidän arvojensa johtamat toimintametodit pähkinänkuoressa. Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja ulkopuolisilla tekijöillä on vähemmän vaikutuksia - ja toiminnan ydin on selkeämmin tulkittavissa. Lisäksi nämä historialliset tapahtumat ovat aina harvinaisen tarkkaan raportoitu, antaen käyttöömme millintarkan aineiston. Tärkeää olisikin, että näistä tapahtumista riisuisimme sentimentaaliset tekijät, historian painolastin ja poliittiset värit - ja keskittyisimme strategioihin ja taktiikkaan, jolla pieni ryhmä ihmisiä on voinut nopeilla ratkaisuilla tehdä läpimurron, joka ei kirjaviisaiden teorioiden mukaan pitänyt olla mahdollista.
1990-luvun Suomi oli laman tainnuttama, mutta samalla pohjalla - myös hyvässä. "Kyllä minä tiedän"-asenne oli murskattu, kansallinen itsetunto ja luottamus vanhoihin rakenteisiin tipotiessään. Kukaan ei ollut suoraan hengenvaarassa, mutta syntyi tarve rakentaa, kuten 1940-50-luvuilla. Kukaan tuskin odotti tai edellytti viisinumeroista kuukausipalkkaa, pitkiä lomia, pekkaspäiviä ja vanhempainvapaita, jotta suostuisi suunnittelemaan seuraavan sukupolven piirilevyn? Lahjarahaa ei ollut, ja jos ulkomailta apua tuli, se olisi korkeintaan ollut alihintaan suoritettu yrityskaappaus. Tuolloin, vasta EU-prosessissa oleva heittelehtivän valuutan Suomi, selvisi kaappauksilta koska olimme vielä markkina, joka suuria pelureita ei kiinnostanut. Teknologia, telakat ja metsäteollisuus piti pelastaa omien patruunoiden ja pelimiesten ratkaisevilla liikkeillä. Vertailukohta löytyy 30-luvun Saksan mobiilista panssariarmeijasta: sodan syttyessä sen menestys nojasi tekijöihin, jotka saivat vastustajat pitäytymään poteroissaan, tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen, ja viittaamaan kintaalla todelliselle uhkalle. Kuten Ericsson tai Alcatel puhelinvalmistajina suhtautuivat Nokiaan, niin suhtautuivat Ranska ja jopa Puola armeijoineen Saksan iskukykyyn. Luvuissa mitattuna Saksan armeija ei välttämättä olisi 1939 kyennyt edes lyömään Puolaa: vaikka asiaa olisi tutkittu numeroissa ties monenko tilastonikkarin toimesta, Saksan hyökkäys olisi näyttänyt uhkapeliltä. Samaa sanottiin Nokiasta, joka unohti verkot, ja keskittyi matkapuhelimiin. Ennen kaikkea hyvin muotoiltuihin, laadukkaisiin, suurilla näytöillä ja helpolla logiikalla varustettuihin laitteisiin (vrt. 2000-luvun Symbian-puhelimet, joista tuli esikuviensa vastakohta, kuluttajien reaktioista huolimatta). Miten oli mahdollista, että Saksan armeijat vyöryivät Puolan ytimeen ainostaan kahdessa viikossa, ja yksinomaan panssareiden ja ilmavoimien ansiosta? YKSI: Strategia perustui nuoren kenraalikunnan uusiin ajatuksiin, joka perustui täysin uuteen teknologiaan, ja sivuutti tykistöön ja jalkaväkeen perustuvan toimintamallin, jossa panssarit tukivat hitaasti etenevää jalkaväkeä. KAKSI: teknologisesti moderneihin koneisiin ja panssarehin, joissa - yllättäen - ei ollut tehokasta aseistusta (Saksan Panzer I ja II-mallit hävisivät niin ranskalaisille, briteille kuin jopa osalle Puolan kalustosta), mutta tehokas liikkuvuus, ja ensimmäisenä keskitetty panssarisodanjohto, ja jokainen vaunu oli radioyhteydessä johtovaunuun (vertaa ilmasodankäynti tai laivasto). Lisäksi, vaununjohtaja teki vielä lopulta omat taktiset päätökensä tapahtumien edetessä, oli tietoinen kokonaistilanteesta radion välityksellä, mutta toimi itsenäisesti tarpeen tullen. Guderianin ja Mansteinin johtamat panssariryhmät pystyivät siis tekemään minuutien sisällä muutoksia manöövereihin, ja muuttamaan taistelun kulkua sen mukaan, mitä maasto, sää, vastustajan voimat tai asetetut tavoitteet vaativat. Näin toimi myös 1990-luvun puolivälin suomalainen valtiokoneisto - jopa sateenkaarihallitus - sekä liike-elämä. Spekulaatioon ei ollut varaa, valtion kanssa ei kestänyt puolustustaistelua vaan piti edetä kuin yhden moottorin menettänyt potkurikone: jos liike lakkaa, kone putoaa.
Mutta kuinka toimii hallitus - ja koko hallinto - nyt? Katsokaamme Ranskaa vuosina 1939-40. Useiden poliittisten käännösten, ja sekä oikeiston että etenkin kommunistien uhkan näännyttämä politiikka eli taantunutta vaihetta, jossa yksilöinäkin vahvojen hahmojen paukut oli käytetty sisäisen valtataistelun mikrotason selustanvarmistuksiin. Kuten Suomessa Perussuomalaisten nousun myötä, vanhojen puolueiden energia alkoi kulua varmistamiseen, ja vakauden ylläpitoon, ei uuden suunnitteluun. Vaikka klassinen sanonta kertoo, "Hyökkäys on paras puolustus", moisten lauseiden ääneen toteaminen rauhan aikana on provosointia. Vaikka emme elä sotilaallisen uhkan aikaa, ihmisten tapa toimia, ajatella, rakentaa strategioita ja toimia taktisesti ei ole muuttunut. Ainoastaan kenttä ja avaruudet ovat. Saksan hyökätessä Puolaan, jokainen näki kuin tuotettuna dokumenttina, kuinka nykyaikaisesti johdettu armeija toimii, ja miten sen huomattavasti vaatimattomammat voimat voivat saada aikaan mittavaa tuhoa - tai valloittajan näkökulmasta, tuloksia. Ja vaikka Saksan kaikki voimavarat oli sidottu Puolaan, ja länsirajan ylitykseen olisi riittänyt pelkkä Belgian armeija, mitään ei tehty. Syntyi tilanne, jossa lapsi peittää silmänsä ja uskoo muuttuvansa näkymättömäksi. Panssarivoimien modernisointi oli alun alkaen tehty ranskalaisten toimesta, aktiivisena toimijana muuan Charles De Gaulle. Ranskan hallinto kuitenkin torjui moiset muutokset, jotka saksalaiset innolla omivat, soveltivat ne teollisesti modernimpaan toimintaympäristöönsä, ja tuottivat sen vaatimat laitteet. Tämän jälkeen oma strategia ja ideat käännettiin heitä itseään vastaan - täydellisen yllätyksen kera, vaikka Ranskalla oli liki 9kk aikaa valmistautua. Maa vetäytyi Maginot-linjan taakse, unohtaen, ettei puolustuslinjan tykkejä edes oltu rakennettu kääntyviksi. Kun vihollinen löytyikin selustasta, kallis aseistus oli käynyt hetkessä toimintakelvottomaksi. Mittava panostus oli muuttunut turistikohteeksi alle kuukaudessa.
Vaan, mikä lopulta kaatoi myös Saksan? Ensimmäisenä syntyy aina idea omasta erehtymättömyydestä, kyvykkyydestä ja ylivertaisuudesta, ja lopulta horjumaton usko siihen, että määritämme itse toimintakentän, jossa olemme mukana. Emme siis enää olekaan pelaaja, vaan pelinrakentaja. Jopa taho, joka piirtää koko kentän, jossa toimimme omilla säännöillämme. Kun tämä virne tulee esiin ensi kertaa kabineteissa, siihen pitäisi puuttua - muta valitettavasti media, kansalaiset tai muut kriittiset voimat näkevät oireet vasta jopa 2-3 vuoden viiveellä. Korjausliike tulisi tehdä heti, mutta tässä tilanteessa valtaapitävät aina ottavat torjunta-asenteen, siirtävät itsensä kritiikin yläpuolelle. Saksa uskoi 1941 olevansa lyömätön maasodankäynnissä, ja vaikka vastoinkäymisiä tuli ketjussa, Neuvostoliittoon käännyttiin täysin opportunistisin suunnitelmin. Ja kun suunnitelma ei näyttänyt millään tapaa realistiselta vaan kokonaiskuva hahmottui rintaman venyessä ja huoltoyhteyksien saavuttaessa tuhansien kilometrien pituuden, päätetyistä tavoitteista ja ohjelmasta ei annettu periksi: päin vastoin, kriitikoita ryhdyttiin poistamaan rivistä, koko tehokkaan sodankäynnin ideologit Mansteinista Guderianiin siirrettiin syrjään, ja askel askeleelta pragmaattisten ja loogisten tavoitteiden sijaan alkoi nousta ideologisia ja periaatteellisia syitä jatkaa valitulla linjalla. Loistavan ja nerokkaan strategian ja joustavan taktiikan sijaan tuli jääräpäinen "viimeiseen mieheen" asenne.
Vaatiiko liikaa soveltamista löytää yhtäläisyydet 90-luvun, ja 2000-luvun alun eroihin Nokiassa? Sitä kautta myös kotimaisessa liike-elämän asenteessa, asetelmassa, ja valtionhallinnon kasvussa tilanteeseen, jossa hyvinvointi ja teollisuuden menestys ovat itsestäänselvyys, eivät kovassa paineessa tehtyjen rohkeiden ratkaisuiden - ja matkan varrella vallinneen joustavuuden, liikkuvuuden ja konsensuksen - tulosta? Suomi rakensi 90-luvulla vaatimattomista lähtökohdista teknologian, toimintatavan, tehokkuuden ja strategian joka pystyi vastaamaan avautuvan maailman haasteisiin, ja samalla Nokia loi täysin uuden käsitteen globaalin logistiikan parissa: sen toimitusketju ja reagointi kysyntään ja tarjontaan oli ennätysmäisen nopea, ja päätöksentekoketju pystyi tuottamaan ratkaisuja jopa tunneissa. 2000-luvun alussa 2-3 hengen johtoketjun sijaan oli muodostunut 9-10 hengen ketju (perustuen talossa työskennelleiden omakohtaisiin kertomuksiin), ja tätä kutsutaan byrokratiaksi. Tekijä, joka lopulta lamaannutti Kreikan talouden vuosikymmenien aikana, ja kaatui eurooppalaisten yhteiseksi vastuuksi hidastaen koko mantereen kehityksen. Suomi on hallinnollisesti nyt samassa tilanteessa kuin Ranska vuonna 1939: tilanteet elävät, uhkatekijät ovat tiedossa, omat vahvuudet on tutkittu lukemattomien työryhmien toimesta, liike-elämän viisaat ovat piirtäneet tiekarttoja ja nuoret oriit pitäneet palopuheitaan. Sen sijaan, että yksikään näistä - tai edes taitava yhdistelmä - kelpaisi hallitukselle ja virkamiehille, ongelmia siirretään eteenpäin kuin märkää suojalunta puskutraktorin aurassa. Kuitenkin jossain vaihessa lumimassa paisuu niin suureksi, että joko puhti loppuuu moottorista, tai massa valuu päältä ja sivuilta niin että koko traktori on taas lumen keskellä. Jos kuljettaja ei osaa päättää minne kuormansa työntää, eikä osaa päättää mitä karttaa lukisi vaikka niitä on nenän edessä useampi, ratkaisua ei tule: se on pakko tehdä.
Olennaista olisi nyt kyky ratkaisuihin, ja historia antaa meille elementit perustella se myös kansalle siten, että jokainen ne ymmärtää. Poliittisen runomitan sijaan voidaan käyttää sota-ajan dramaattisia vertauskohtia, koska olemme tilanteessa, joka ei ole tulevaisuuden kannalta yhtään sen mairittelevampi kuin toisesta näkökulmasta ottaen olisi sodan uhka. Nyt emme menetä ihmishenkiä, paitsi ehkä maastamuuton myötä - mutta joudumme pian jälleenrakentamaan maan vanhentuneista lähtökohdista, taloudellisten ja rakenteellisten pommien jäljiltä. Draamaa voidaan käyttää herättämään, järkeä perusteluun - ja rohkea johtaja myös ymmärtää, että ratkaisujen tekijältä voi pää pudota. Mutta maailmassa ei ole koskaan muutettu suuria linjoja ilman Churchilleja ja Roosevelteja: vaikka heidän voi katsoa pelastaneen vapaan maailman, ensimmäiselle se silti maksoi uran, ja toiselle terveyden. Paljon on annettava, jotta vähän voi saada.
Suomen on nyt valittava, olemmeko Guderianin kyydissä Ardennien takana toukokuussa 1940, vai Pauluksen päämajassa Stalingradissa joulukuussa 1942. Molempia johti sama päällystö ja esikunta - mutta jotain merkittävää oli tapahtunut noiden 2,5 vuoden aikana. Pienelle maalle jälkimmäinen vaihtoehto vie takaisin nollaruutuun, mutta toistaiseksi resurssit myös ensimmäiseen ovat.
Sloganit sivuun, toiminta keskiöön. Turpaan voi tulla, mutta kunnioitus ja sitä kautta vaalivoitot ansaitaan teoilla.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Asuntoja kansalle
Loikatkaamme seuraavaksi päivän - tai kuukauden, vuoden, tai vuosikymmenen - polttavaan kysymykseen pääkaupunkiseudun omistusasumisesta. Aihe, joka arkitasolla keskusteltaessa nostaa tunnelmaa kuin Lutherin kyseenalaiset lauselmat katolialaisen papiston keskuudessa Wittenbergissä.
Omistusasuminen on Suomessa pyhä. Maksoi se mitä hyvänsä, se on järkevää. On keskuselukumppanina sitten 18-vuotias abivuottaan viettävä lukiolainen, tai eläkeikää pikkuhiljaa lähestyvä Pertti Perusinsinööri vakaan valtioyhtiön uumenista, tätä tabua ei sovi sohaista. Mikäli kyseenalaistat bulkkituotantona kahdeksassa kuukaudessa pystyyn kyhätyn espoolaisparitalon arvon, saat osallesi ryppyisen otsan säestämän vihaisen katseen: huolimatta siitä, että kymmenen neliömetrin "etelään antavalta terassilta" avautuvat liki viisi metriä mittava esteetön näkymä lain vaatimaan nurmipintaiseen meluvalliin, ja jos geenit ovat antaneet asunnon isännälle enemmän kuin 185 senttimetriä pituutta, naapurin grilliherkut voi aidan - terassin mittaisen sellaisen - yli tarkistaa kertavilkaisulla, varvistamatta. "Laadukkaasti suunnitellun" kylpyhuoneen kaakelit huutavat kilpaa standardia, valkoisen kiiltävän ja lattian harmaan klinkkerin kilpaillessa asukkaan huomiosta aamutoimien lomassa. "Korkeatasoisesti varustetun" keittiön graniittijäljitelmälevyn 20 euron metrihinta Puukeskuksessa on tarpeetonta triviaa, sillä rahat on pistetty parhaaseen talteen, mitä luojan luoman taivaan alla ajatella saattaa. Kaupan päälle tullut "takkavaraus" on kuin se Lada Samaran "radiovalmius" 1980-luvun lopulta - asukas itse vastatkoon, millaisen nunnauunin nurkkaan mahduttaa, ja josko se sitten vetää - ulos- tai sisäänpäin.
Standardiasumisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa: jos fokus on kodin ulkopuolella, kaikin puolin helppo arki jättää voimavarat mielekkäämpään tekemiseen. Ristiriitaista tosin tästä näkökulmasta on, miksi suomalainen eläkeläinen haluaa asua avarasti Espanjassa, kun ulkona voi viettää 300 päivää vuodesta - mutta "järkevän" ahtaasti Suomessa, jossa tunneissa mitattuna 2/3 vuodesta kuluu sisätiloissa. Jos arjen prioriteetit myös kohdistuisivat enemmän kodin ulkopuolella vietettyyn aikaan, kenties myös asumisessa kohtaisimme enemmän hollantilaisen mallin: asuminen itsessään ratkaisee, ei se, millä tapaa se on rahoitettu.
Kliimaksi syntyy kuitenkin neliöhinnasta. Pysähdyn taajaan Pariisissa kävellessäni kiinteistönvälittäjien ikkunoiden eteen. Yleistiedon tasolla tiedän, että ranskalaistan ja suomalaista omistusasumista voi pitkälti verrata toisiinsa (toisin kuin vaikkapa ruotsalaista, saati yhdysvaltalaista), joten johtopäätöksiä on helppo vetää. Jo historiansa vuoksi Pariisissa toki on tarjolla asuntoja, joiden hinnassa ei puristiseen mielenlaatuun tottuneelle ole "mitään järkeä" - mutta näiden aatelisajoista muistuttavien linnakkeiden seasta voidaan poimia paljon miettimisen aiheita. Mikäli trendikkäältä ja elävältä Marais'n alueelta saa ostettua 1700-luvun talon remontoidun yksiön 300.000 eurolla, mitä 25-30 neliöisen asunnon voisi odottaa maksavan Ullanlinnassa, Töölössä tai Kalliossa? Mikäli 8:n alueen leveän esplanadin Haussmann-arkkitehtuurilla toteutetun 1800-luvun talon kattohuoneisto, toki vain 48m2, mutta asunnon mittaisella parvekkeella kadulle, maksaa design-kalusteineen 430.000euroa, mitä n.50m2 asunnon pitäisi maksaa uudistuotantona Sepänpuiston vieressä? Kun Pariisissa lomaesonkina asunnosta voi yksiön osalta pyytää 200euron päivävuokraa, ja kaksion vuokrata 2500e:lla kk/ssa, paljonko Helsingin Kalliossa on vuokratulo?
Tuoreimman Suomen Kuvalehden (13-14/2013) asuntoaiheisten artikkelien myötä tuli havahduttua taas Etelä-Suomalaisen urbaaniuskonnon realiteetteihin: voiko kukaan järjen ääntä kunnioittava kansalainen maksaa Espoon Tapiolaan rakennettavasta kerrostaloasunnosta 10.000 euron neliöhintaa? Miten on perusteltavissa, että Tapiolan mahtavissa (ei!) kansallismaisemissa (ei!) sijaitseva, massarakennusyhtiön peruselementeistä koottu betonihässäkkä on hinnaltaan valuuttakorjattuna täysin saman arvoinen kuin Manhattanin Upper East Siden luksukseksi luokiteltava kerrostaloasunto? Onko Tapiolan Stockmannin inspiroiva julkisivu verrannollinen näkymään Central Parkiin? Mikäli vastaus on "kyllä", ei oletettavasti menee kauaa, kun Donald Trump yhtiöineen saapuu ostamaan koko kerrostaloalueen Tapiolasta, jos ehtii ennen Qatarin emiirejä. Tosiasia kuitenkin lienee, että rakennusliikkeet voivat nykyisellä korkotasolla seisottaa ylihinnoiteltuja asuntoja vuoden-parikin, kunnes Helsingin keskustan design-laseissa viihtyvä viileä mainistoimiston kellokas paukauttaa punaisilla henkseleillään mustelmat rintapieliin, ja raapaisee vanhempien takauksessa Aktiasta ennätysmäisen asuntolainan. Sillä, kolme miljoonaa mummon markkaa 50-neliöisestä betonitalon kolmoskerroksen kaksiosta on "fiksu investointi loppuelämäksi". Ja, suoraan sanottuna, turvat tukkoon siitä seikasta, että uudistuotannon yhteydessä ei yltiöpäisten vuokrien myötä kivijalkaliiketoiminta kukoista (paitsi Pizza Taxi ja Kosmetologi-Pirkko... Maija... Liisa... riippuen vuodesta), joten "arvio" maltillisesta yhtiövastikkeesta ei osu osapuilleenkaan kohdalleen rakennusliikkeen saatua huoneistot myytyä eteenpäin. Näin kuukausikustannukset naksuttavat "omassa" asunnossa jo lähellä itähelsinkiläisen kaupungin vuokra-asunnon täyttä vuokraa, ilman omaa talonmiestä tai vanhan kansan talkoita, joilla pikkuviat ja epäsiisteydet hävisivät näkyvistä tunneissa - nyt päivissä, joskus vasta viikkojen kuluessa.
Kuten monessa muussakin seikassa, aidosti perusasioihin perehtyneen, ja laadukasta työtä pohjimmiltaan arvostavan suomalaisen tilalle on tullut PR-suomalainen. Amerikkalainen post-war-malli synnytti pahvitalot ja komeat autot, mutta on tullut Suomeen aikana, kun Yhdysvalloissa etenkin rannikkojen osalta on lähennytty sitä, mistä taas paljolti Suomi oli tunnettu. Vaikka yleinen naurun aihe on jo vuosikymmeniä ollut Finlandia-talon marmorilaatat, niiden edustama linja pätee enenevissä määrin suomalaisen arjessa: jos osoite, materiaalit, nimet ja labelit näyttävät paperilla ensiluokkaiselta, tyytyväisyys on taattu, ja sitä ei sovi kyseenalaistaa. On kuin Jussipaita olisi pakko pitää päällä, vaikka kudontajälki pistäisi salmiakkikuviot sikin sokin ja hihat olisivat eripituiset.
Laadusta ja osaamiseen panostamisesta on aina hyvä maksaa. Työtä tulee arvostaa, ja toisen panoksen palkitseminen jopa hieman markkinoita suuremmalla summalla voi olla hyve, joka tuo hyvää myös paluupostissa. Mutta mikäli ylihinnoittelusta tulee standardi, alisuorittamisesta tulee sen seuraus: jos Espoolainen asunto todella on 10.000 euron arvoinen neliöltä, riippumatta siihen, käytetäänkö kynnyslistoihin sekundamuovia ja kylpyhuoneisiin kahden euron kaakelia, lähtisitkö itse rakentajana ostamaan Carreran marmoria? Kauniin kaarevat parvekelasit eivät Eiranrannan (eli Hernesaaren) kerrostaloissa paljon auta, mikäli elementit haisevat Kivikon kerrostaloilta, joiden sisustuksessa on sata neliöä pinnoiteparkettia enemmän - useimmiten asukkaan itse maksamana: onhan hän voinut "vaikuttaa sisustusratkaisuihin rakennusvaiheessa". Kuten suomalaisostajan BMW, karvalakkiverhoiltuna "business-versiona", tärkeintä on komia osoite, karvalakkiverhoiltuna. Autoissa selityksenä on vero, asunnoissa se on absurdi mielikuva, toimimaton kilpailu, ja päättämättömyys yhteiskunnallisella tasolla. Euroopan väljimmin asutussa maassa asutaan Euroopan pienimmissä neliöissä - siihen kiteytettynä, järjen perään kuuluttavat eivät voi henkseleitään paukuttaa listahintaisia asuntokauppoja 2013 tehdessään.
Omistusasuminen on Suomessa pyhä. Maksoi se mitä hyvänsä, se on järkevää. On keskuselukumppanina sitten 18-vuotias abivuottaan viettävä lukiolainen, tai eläkeikää pikkuhiljaa lähestyvä Pertti Perusinsinööri vakaan valtioyhtiön uumenista, tätä tabua ei sovi sohaista. Mikäli kyseenalaistat bulkkituotantona kahdeksassa kuukaudessa pystyyn kyhätyn espoolaisparitalon arvon, saat osallesi ryppyisen otsan säestämän vihaisen katseen: huolimatta siitä, että kymmenen neliömetrin "etelään antavalta terassilta" avautuvat liki viisi metriä mittava esteetön näkymä lain vaatimaan nurmipintaiseen meluvalliin, ja jos geenit ovat antaneet asunnon isännälle enemmän kuin 185 senttimetriä pituutta, naapurin grilliherkut voi aidan - terassin mittaisen sellaisen - yli tarkistaa kertavilkaisulla, varvistamatta. "Laadukkaasti suunnitellun" kylpyhuoneen kaakelit huutavat kilpaa standardia, valkoisen kiiltävän ja lattian harmaan klinkkerin kilpaillessa asukkaan huomiosta aamutoimien lomassa. "Korkeatasoisesti varustetun" keittiön graniittijäljitelmälevyn 20 euron metrihinta Puukeskuksessa on tarpeetonta triviaa, sillä rahat on pistetty parhaaseen talteen, mitä luojan luoman taivaan alla ajatella saattaa. Kaupan päälle tullut "takkavaraus" on kuin se Lada Samaran "radiovalmius" 1980-luvun lopulta - asukas itse vastatkoon, millaisen nunnauunin nurkkaan mahduttaa, ja josko se sitten vetää - ulos- tai sisäänpäin.
Standardiasumisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa: jos fokus on kodin ulkopuolella, kaikin puolin helppo arki jättää voimavarat mielekkäämpään tekemiseen. Ristiriitaista tosin tästä näkökulmasta on, miksi suomalainen eläkeläinen haluaa asua avarasti Espanjassa, kun ulkona voi viettää 300 päivää vuodesta - mutta "järkevän" ahtaasti Suomessa, jossa tunneissa mitattuna 2/3 vuodesta kuluu sisätiloissa. Jos arjen prioriteetit myös kohdistuisivat enemmän kodin ulkopuolella vietettyyn aikaan, kenties myös asumisessa kohtaisimme enemmän hollantilaisen mallin: asuminen itsessään ratkaisee, ei se, millä tapaa se on rahoitettu.
Kliimaksi syntyy kuitenkin neliöhinnasta. Pysähdyn taajaan Pariisissa kävellessäni kiinteistönvälittäjien ikkunoiden eteen. Yleistiedon tasolla tiedän, että ranskalaistan ja suomalaista omistusasumista voi pitkälti verrata toisiinsa (toisin kuin vaikkapa ruotsalaista, saati yhdysvaltalaista), joten johtopäätöksiä on helppo vetää. Jo historiansa vuoksi Pariisissa toki on tarjolla asuntoja, joiden hinnassa ei puristiseen mielenlaatuun tottuneelle ole "mitään järkeä" - mutta näiden aatelisajoista muistuttavien linnakkeiden seasta voidaan poimia paljon miettimisen aiheita. Mikäli trendikkäältä ja elävältä Marais'n alueelta saa ostettua 1700-luvun talon remontoidun yksiön 300.000 eurolla, mitä 25-30 neliöisen asunnon voisi odottaa maksavan Ullanlinnassa, Töölössä tai Kalliossa? Mikäli 8:n alueen leveän esplanadin Haussmann-arkkitehtuurilla toteutetun 1800-luvun talon kattohuoneisto, toki vain 48m2, mutta asunnon mittaisella parvekkeella kadulle, maksaa design-kalusteineen 430.000euroa, mitä n.50m2 asunnon pitäisi maksaa uudistuotantona Sepänpuiston vieressä? Kun Pariisissa lomaesonkina asunnosta voi yksiön osalta pyytää 200euron päivävuokraa, ja kaksion vuokrata 2500e:lla kk/ssa, paljonko Helsingin Kalliossa on vuokratulo?
Tuoreimman Suomen Kuvalehden (13-14/2013) asuntoaiheisten artikkelien myötä tuli havahduttua taas Etelä-Suomalaisen urbaaniuskonnon realiteetteihin: voiko kukaan järjen ääntä kunnioittava kansalainen maksaa Espoon Tapiolaan rakennettavasta kerrostaloasunnosta 10.000 euron neliöhintaa? Miten on perusteltavissa, että Tapiolan mahtavissa (ei!) kansallismaisemissa (ei!) sijaitseva, massarakennusyhtiön peruselementeistä koottu betonihässäkkä on hinnaltaan valuuttakorjattuna täysin saman arvoinen kuin Manhattanin Upper East Siden luksukseksi luokiteltava kerrostaloasunto? Onko Tapiolan Stockmannin inspiroiva julkisivu verrannollinen näkymään Central Parkiin? Mikäli vastaus on "kyllä", ei oletettavasti menee kauaa, kun Donald Trump yhtiöineen saapuu ostamaan koko kerrostaloalueen Tapiolasta, jos ehtii ennen Qatarin emiirejä. Tosiasia kuitenkin lienee, että rakennusliikkeet voivat nykyisellä korkotasolla seisottaa ylihinnoiteltuja asuntoja vuoden-parikin, kunnes Helsingin keskustan design-laseissa viihtyvä viileä mainistoimiston kellokas paukauttaa punaisilla henkseleillään mustelmat rintapieliin, ja raapaisee vanhempien takauksessa Aktiasta ennätysmäisen asuntolainan. Sillä, kolme miljoonaa mummon markkaa 50-neliöisestä betonitalon kolmoskerroksen kaksiosta on "fiksu investointi loppuelämäksi". Ja, suoraan sanottuna, turvat tukkoon siitä seikasta, että uudistuotannon yhteydessä ei yltiöpäisten vuokrien myötä kivijalkaliiketoiminta kukoista (paitsi Pizza Taxi ja Kosmetologi-Pirkko... Maija... Liisa... riippuen vuodesta), joten "arvio" maltillisesta yhtiövastikkeesta ei osu osapuilleenkaan kohdalleen rakennusliikkeen saatua huoneistot myytyä eteenpäin. Näin kuukausikustannukset naksuttavat "omassa" asunnossa jo lähellä itähelsinkiläisen kaupungin vuokra-asunnon täyttä vuokraa, ilman omaa talonmiestä tai vanhan kansan talkoita, joilla pikkuviat ja epäsiisteydet hävisivät näkyvistä tunneissa - nyt päivissä, joskus vasta viikkojen kuluessa.
Kuten monessa muussakin seikassa, aidosti perusasioihin perehtyneen, ja laadukasta työtä pohjimmiltaan arvostavan suomalaisen tilalle on tullut PR-suomalainen. Amerikkalainen post-war-malli synnytti pahvitalot ja komeat autot, mutta on tullut Suomeen aikana, kun Yhdysvalloissa etenkin rannikkojen osalta on lähennytty sitä, mistä taas paljolti Suomi oli tunnettu. Vaikka yleinen naurun aihe on jo vuosikymmeniä ollut Finlandia-talon marmorilaatat, niiden edustama linja pätee enenevissä määrin suomalaisen arjessa: jos osoite, materiaalit, nimet ja labelit näyttävät paperilla ensiluokkaiselta, tyytyväisyys on taattu, ja sitä ei sovi kyseenalaistaa. On kuin Jussipaita olisi pakko pitää päällä, vaikka kudontajälki pistäisi salmiakkikuviot sikin sokin ja hihat olisivat eripituiset.
Laadusta ja osaamiseen panostamisesta on aina hyvä maksaa. Työtä tulee arvostaa, ja toisen panoksen palkitseminen jopa hieman markkinoita suuremmalla summalla voi olla hyve, joka tuo hyvää myös paluupostissa. Mutta mikäli ylihinnoittelusta tulee standardi, alisuorittamisesta tulee sen seuraus: jos Espoolainen asunto todella on 10.000 euron arvoinen neliöltä, riippumatta siihen, käytetäänkö kynnyslistoihin sekundamuovia ja kylpyhuoneisiin kahden euron kaakelia, lähtisitkö itse rakentajana ostamaan Carreran marmoria? Kauniin kaarevat parvekelasit eivät Eiranrannan (eli Hernesaaren) kerrostaloissa paljon auta, mikäli elementit haisevat Kivikon kerrostaloilta, joiden sisustuksessa on sata neliöä pinnoiteparkettia enemmän - useimmiten asukkaan itse maksamana: onhan hän voinut "vaikuttaa sisustusratkaisuihin rakennusvaiheessa". Kuten suomalaisostajan BMW, karvalakkiverhoiltuna "business-versiona", tärkeintä on komia osoite, karvalakkiverhoiltuna. Autoissa selityksenä on vero, asunnoissa se on absurdi mielikuva, toimimaton kilpailu, ja päättämättömyys yhteiskunnallisella tasolla. Euroopan väljimmin asutussa maassa asutaan Euroopan pienimmissä neliöissä - siihen kiteytettynä, järjen perään kuuluttavat eivät voi henkseleitään paukuttaa listahintaisia asuntokauppoja 2013 tehdessään.
torstai 21. maaliskuuta 2013
Virkamiesvalmistelut ja päivänpolitiikka
Omassa arjessani on ollut niin paljon positiivista ja haastavaa toimintaa viimeiset kaksi vuotta, että yhteiskunnallinen harmistuminen on jäänyt toissijaiseksi. Silloin tällöin tapahtuva avautuminen kaveripiirissä, tai ajoittainen Facebook-kommentointi ovat riittäneet. Nyt kuitenkin kevään 2013 kuluessa vaikuttaa, että päätöksenteko sekä sitä edeltävä valmistelu on ulkoistettu suurimmilta osin saunatontuille. Toivottavasti saunatontut eivät tästä loukkaannu, sillä otaksun heidän edelleen kuuluvan satuhahmoihin, mutta konsultoinnin on pitänyt tapahtua jotakuinkin sen sektorin suunnalta.
Mikäli niin kutsuttu "älymystö" on kritisoinut eduskuntavaaleista saakka Perussuomalaisia, ja osoitellut Timo Soinia sormella, niin tuon sektorin oma cv ei anna siihen kauaa oikeutusta. Yllätyksekseni juuri persurintama on ollut hiljaa kuin nukkuva jättiläinen, mikä alkaa vaikuttaa siltä, että puolue on kuin onkin strategisesti johdettu kokonaisuus, joka on myös johtajansa kontrollissa.
Päivän otsikoista silmille hyppäsi Helsingin Kaupungin virkamiesten kaavailu asukaspysäköinnin hinnan nostosta lähelle 700 euroa. Merkittävänä perusteluna tälle oli, että summa vastaa "markkinahintaa". Tämä lausahdus pistää pisteen iin päälle siihen mielikuvaan, että virkamieskoneiston paisuttua maassamme valtion kokoon nähden tarpeettoman suureksi, myös nimettömiksi unohtuvat virkamiesmassat alkavat elää omaa elämäänsä. Jossain kohtaa heidän tilastoissaan valtio todellakin muuttuu koneistoksi, joka muodostuu noin 5,3 miljoonasta osasta, jotka tuottavat keskimäärin jotain hyötyä, tai suhteessa kuluttavat valtion varallisuutta sekä resursseja. Tätä balanssia sitten pyritään korjaamaan erilaisilla ehdotuksilla, kuten vaikkapa se, että yksityisauton kadun varressa pitäminen kustantaa viime vuosikymmenen 40euron sijasta 15 kertaa enemmän. Miten kansalaisnäkökulmasta ajateltuna tämän voisi oikeuttaa? Vaikkapa ilmaisella joukkoliikenteellä. Tai vastaavasti, luopumalla toisesta yksityisautosta tai sen pysäköintiluvasta keskusta-alueella, yhden henkilön vapaalla Helsingin sisäisellä vuosikortilla. Entä katujen kunnossapito? Omakohtaisena kokemuksena: täysin kuivalla ilmalla kaupunki suolasi saman kadun varren kolmena päivänä peräkkäin - sisältäen kerrostalon ulko-oven sekä katutason ikkunalaudat. Aiemmat kaksi kuukautta puolet kadunvarren autopaikoista olivat täysin jäätyneen lumen peitossa, kaupungin kiinnittämättä tähän huomiota. Kiteytettynä: Mikäli jotain muutetaan "markkinahintaiseksi", markkinan tulee vastata myös maksajan odotuksia, palveluvaatimusta sekä laatukriteerejä. Kotimainen virkakuntamme potee edelleen vakavaa DDR-syndroomaa, jossa keskusjohtoisesti kansalaiselle myydään palvelua, joka ei ole laadukas, joka silti maksaa, ja joka on tilastollisesti todettu kaikille hyväksi, ja jonka reklamointia ei sen vuoksi voida lainkaan ymmärtää. Kuten Moskova päätti muinoin: tshekit valmistavat takamoottorisia autoja, DDR kaksitahtisia, ja etumoottoristen nelitahtiautojen prioriteetti pysyy venäläisillä. Näin kukaan ei kilpaile keskenään. Wartburg olikin sitten 1989 muurin murtuessa perin ajanmukainen laite - vai kuinka?
Paras savuverho tärkeän päätöksenteon tiimellyksessä on kuitenkin ollut Heidi Hautalan oviremontti, sekä sinällään äärettömän tärkeä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolainsäädännöstä. Näiden hohkaamisen keskellä tosin taas jäi sivuraiteelle tosiasia, että EU-alueella liitokset natisevat talletussuojan kohdalla, ja periaatekysymykset heiluttavat koko kansainvälistä taloutta. Jokaisen eläkeläisen, opiskelijan ja yksihuoltajan arkitalous on nyt päätösten alla, mutta kenties jokainen saa itselleen enemmän energiaa miettimällä, edustaako ministeri Hautala nyt harmaata taloutta. Kuka meistä sitten on ilmoittanut verottajalle ja vakuutusyhtiöille ne rahat, joita kaverille on maksettu kimppakyydistä, anopille siivousavusta tai naapurille lumitöistä? Kansan edustaja - tuo yhdyssana toteuttaa demokratiaa parhaimmillaan juuri silloin, kun kansanedustajien kirjo peilaa kansaa mahdollisimman suoraviivaisesti. Niin selkeästi kansanedustuslaitoksemme on tuskin koskaan Suomen historiassa tätä toteuttanut, mitä se nyt on. Kuten viisas valtiomies totesi: Demokratia ei ole paras järjestelmä, mutta se on paras tällä hetkellä käytettävissä olevista järjestelmistä. Se kuitenkin aina sisältää vastuun.
Läpinäkyvämpi ja ohuempi virkamieskunta, kansalaisaloitteiden vieminen ensin valmistelutasolle korkeimman lainsäädännön sijasta, ja huomion keskittäminen iltapäivälehtitrendien vastaisesti aidosti tärkeisiin asioihin - näissä olisi jo yhteiskunnallisesti pala purtavaksi.
Kunhan se jokin kunta- ja sote-uudistus vai mikä se nyt oli... saadaan alta pois.
Mikäli niin kutsuttu "älymystö" on kritisoinut eduskuntavaaleista saakka Perussuomalaisia, ja osoitellut Timo Soinia sormella, niin tuon sektorin oma cv ei anna siihen kauaa oikeutusta. Yllätyksekseni juuri persurintama on ollut hiljaa kuin nukkuva jättiläinen, mikä alkaa vaikuttaa siltä, että puolue on kuin onkin strategisesti johdettu kokonaisuus, joka on myös johtajansa kontrollissa.
Päivän otsikoista silmille hyppäsi Helsingin Kaupungin virkamiesten kaavailu asukaspysäköinnin hinnan nostosta lähelle 700 euroa. Merkittävänä perusteluna tälle oli, että summa vastaa "markkinahintaa". Tämä lausahdus pistää pisteen iin päälle siihen mielikuvaan, että virkamieskoneiston paisuttua maassamme valtion kokoon nähden tarpeettoman suureksi, myös nimettömiksi unohtuvat virkamiesmassat alkavat elää omaa elämäänsä. Jossain kohtaa heidän tilastoissaan valtio todellakin muuttuu koneistoksi, joka muodostuu noin 5,3 miljoonasta osasta, jotka tuottavat keskimäärin jotain hyötyä, tai suhteessa kuluttavat valtion varallisuutta sekä resursseja. Tätä balanssia sitten pyritään korjaamaan erilaisilla ehdotuksilla, kuten vaikkapa se, että yksityisauton kadun varressa pitäminen kustantaa viime vuosikymmenen 40euron sijasta 15 kertaa enemmän. Miten kansalaisnäkökulmasta ajateltuna tämän voisi oikeuttaa? Vaikkapa ilmaisella joukkoliikenteellä. Tai vastaavasti, luopumalla toisesta yksityisautosta tai sen pysäköintiluvasta keskusta-alueella, yhden henkilön vapaalla Helsingin sisäisellä vuosikortilla. Entä katujen kunnossapito? Omakohtaisena kokemuksena: täysin kuivalla ilmalla kaupunki suolasi saman kadun varren kolmena päivänä peräkkäin - sisältäen kerrostalon ulko-oven sekä katutason ikkunalaudat. Aiemmat kaksi kuukautta puolet kadunvarren autopaikoista olivat täysin jäätyneen lumen peitossa, kaupungin kiinnittämättä tähän huomiota. Kiteytettynä: Mikäli jotain muutetaan "markkinahintaiseksi", markkinan tulee vastata myös maksajan odotuksia, palveluvaatimusta sekä laatukriteerejä. Kotimainen virkakuntamme potee edelleen vakavaa DDR-syndroomaa, jossa keskusjohtoisesti kansalaiselle myydään palvelua, joka ei ole laadukas, joka silti maksaa, ja joka on tilastollisesti todettu kaikille hyväksi, ja jonka reklamointia ei sen vuoksi voida lainkaan ymmärtää. Kuten Moskova päätti muinoin: tshekit valmistavat takamoottorisia autoja, DDR kaksitahtisia, ja etumoottoristen nelitahtiautojen prioriteetti pysyy venäläisillä. Näin kukaan ei kilpaile keskenään. Wartburg olikin sitten 1989 muurin murtuessa perin ajanmukainen laite - vai kuinka?
Paras savuverho tärkeän päätöksenteon tiimellyksessä on kuitenkin ollut Heidi Hautalan oviremontti, sekä sinällään äärettömän tärkeä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolainsäädännöstä. Näiden hohkaamisen keskellä tosin taas jäi sivuraiteelle tosiasia, että EU-alueella liitokset natisevat talletussuojan kohdalla, ja periaatekysymykset heiluttavat koko kansainvälistä taloutta. Jokaisen eläkeläisen, opiskelijan ja yksihuoltajan arkitalous on nyt päätösten alla, mutta kenties jokainen saa itselleen enemmän energiaa miettimällä, edustaako ministeri Hautala nyt harmaata taloutta. Kuka meistä sitten on ilmoittanut verottajalle ja vakuutusyhtiöille ne rahat, joita kaverille on maksettu kimppakyydistä, anopille siivousavusta tai naapurille lumitöistä? Kansan edustaja - tuo yhdyssana toteuttaa demokratiaa parhaimmillaan juuri silloin, kun kansanedustajien kirjo peilaa kansaa mahdollisimman suoraviivaisesti. Niin selkeästi kansanedustuslaitoksemme on tuskin koskaan Suomen historiassa tätä toteuttanut, mitä se nyt on. Kuten viisas valtiomies totesi: Demokratia ei ole paras järjestelmä, mutta se on paras tällä hetkellä käytettävissä olevista järjestelmistä. Se kuitenkin aina sisältää vastuun.
Läpinäkyvämpi ja ohuempi virkamieskunta, kansalaisaloitteiden vieminen ensin valmistelutasolle korkeimman lainsäädännön sijasta, ja huomion keskittäminen iltapäivälehtitrendien vastaisesti aidosti tärkeisiin asioihin - näissä olisi jo yhteiskunnallisesti pala purtavaksi.
Kunhan se jokin kunta- ja sote-uudistus vai mikä se nyt oli... saadaan alta pois.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Valiokuntavalinnat ja Teuvon toljaukset
Eipä aikaakaan, kun uusi ja uljas eduskunta alkaa paljastaa mielenkiintoisimmat piirteensä. Tässä pitää kuitenkin vapaasti lainata New York Timesin kommentointia, joka totesi suomalaisen politiikan olleen 20 vuotta yhtä kiinnostavaa kuin katsoa kuivuvaa maalia. Muttei enää. Uskoakseni nyt näemme vasta alkusoittoa, koska tehdyt valinnat valiokuntiin tai niiden johtoon, sekä ensimmäisten uusien edustajien kommentit mediassa ovat saaneet jo ruudin kuumenemaan.
Olettaa saattaa, että Teuvo Hakkaraisesta saamme elävän legendan jo ennen kuin ensimmäinen edustajavuosi on päätöksessä. Sen sijaan on erittäin epätoivottavaa, jos ulkomaalaistaustaiset, kenties arvostettuunkin asemaan päässeet henkilöt alentuvat peiliefektille ja antavat samalla mitalla takaisin. Sirkkelin viereltä eduskuntaan nousee Teuvo, joka ei ole hiuksia siistivää muotoilutuotetta katsonut edes kotipitäjän Pirkka-valikoimasta, ja jonka pyhäpuku piti pikapikaa noutaa Haloselta Arkadianmäelle, ryhtyi kertomaan auliisti rehellisemmät sydämentuntonsa maahanmuutosta. Mutta jos edustajaehdokas Hetemajn jalkapalloilijaveli on jo uhkaamassa "lyödä idiootin maahan" ensitöikseen, kuka edustaa sivistyneistöä? Tunteet saavat kuumentua, mutta jos niin kutsuttu älymystö haluaa todistaa olevansa poliittisesti parempaa kansaa kuin Perussuomalaisten tuore kansankaarti, siihen eivät kuulu ulkokehältä huutelut. Jokainen, joka nostaa nyrkkiä Teuvon kaltaisten impivaaralaisten suuntaan, ovat vain perussuomalaisia ehostetummassa kuosissa. Hondasta ei tullut Ferraria alumiinikorilla, suoritusarvoilla eikä spoilereilla, vaikka NSX muinoin huima projekti olikin - ja näennäinen sivistys, osoite tai ulkoasu eivät tee yksilöstä pohjimmiltaan viisasta. Mikäli uhmakas pieni persukiintiö halutaan blokata, se tapahtuu vain piirittämällä heidät asiallisuudella, sivistyksellä ja ammattitaitoa huokuvalla konsensuksella. Siinä seurassa uho näyttää teatraaliselta, jopa huvittavalta - ja se jos mikä syö uskottavuuden. Jos taas vastataan huutoon, siinä lajissa lakeuden cheerleaderit vetävät pidemmän korren. Teuvon sahan höyläysjätteen alla voi piillä ansa, johon fiksuina itseään pitävien ei pidä suin päin astella.
Enemmän tulisi nyt kiinnittää huomiota, mitä politiikan virallisissa valtakammareissa tehdään. Hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi nousee nyt Jussi Halla-aho - ja kuinka juuri loppuvuodesta Jussia piinattiin kiusallisen näsäviisaasti niin Pressiklubissa kuin monessa muussakin valtakunnan "syvintä älyä" luotaavassa tv-ohjelmassa. Kuitenkin yli 15.000 ääntä siivitti ikäviä himmler-viboja asioimisellaan mieleentuovan Halla-ahon varsinaiseksi ääniharavaksi, ja sitä kautta itseoikeutetuksi avainpelaajaksi koko uudessa eduskunnassa. Pääkaupunkiseudulla on jo suuri määrä äänestysoikeudellisia maahanmuuttajia ja toisen polven ulkomaalaisia, jotka olisivat helposti voineet nostaa parikin edustajaa vastavoimaksi, mutta maahanmuuttajataustaisten "kellokkaat" jäivät rannalle. Olisivatko maahanmuuttajat tarvinneet myös omat "perussuomalaisensa" - tavalliset duunarit ja pitkää päivää puurtavien, kovia kokeneiden silmissä arvostusta nauttineet ehdokkaat? Kieltämättä nyt ehdolla oli naisia, jotka paistattelivat kiiltäväkantisissa naistenlehdissä ja jakoivat auliisti haastatteluita, nousten trenditietoisiksi julkkiksiksi. Mutta, samalla varmasti karkoittaen niitä äänestäjiä, jotka olisi tarvittu samanlaiseksi taustakuoroksi kuin Persut saivat. Nyt seuraavien maahanmuuttopoliittisten asioiden esittelijänä (tai estelijänä) toimii Halla-aho. Kun tähän kuuluvat myös poliisiasiat ym, ainakin mielenkiintoisia vivahteita ja alleviivauksia erilaisissa tulkinnoissa on takuulla odotettavissa.
Soini otti itselleen tärkeän ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajuuden, joka on nimellinen napsu, sillä persupomo on itseoikeutettu ministeri salkkuja jaettaessa. Sitä voi toki olla myös Halla-aho, vaikka veikkaisin enemmän paria muuta edustajaa. Kun tähän lisätään myös puolustusvaliokunta, ja valtiovarainkunnan taide- ja kulttuurijaosto, persut ottivat valvontaansa juuri ne osa-alueet joiden kohdalla puoli Etelä-Suomea tuntui kauhistuvan. Nyt se on todellisuutta.
Kuitenkin, luotan edelleen - ja etenkin nyt - suomalaiseen demokratiaan. Valta tuo vastuuta, ja vastuu velvoittaa: nyt on Perussuomalaisten aika kasvaa aikuisiksi, ja uskon tämän olevan myös Timo Soinin agenda. Hän on saattanut työnsä kunnialla vaiheeseen, jossa puolueesta tuli voimatekijä pitkän työn ja kypsyttämisen jälkeen. Haasteena on integroida perin omalaatuisetkin ihmiset mukaan tiiviiseen ja vahvaan ryhmään, jotta ulkopuolelle näkyy selkeä ja yhtenäinen julkisivu. Mikäli Soini tässä onnistuu neljä vuotta, nostan miehelle lakkia ja kutsun häntä 2000-luvun suomalaisen tähänastisen politiikan miltei merkittävimmäksi mieheksi. Vaikka sitä kukaan neropatti ei kylillä huutelekaan, herra on ollut harvinaisen usein oikeassakin - yksinkertaisti asioita tai ei.
Yksi groteskin oloinen etu tästä mylläkästä on Suomelle valtiona, ja mielestäni tämä juuri paistoi rivien välistä New York Timesin luonnehdinnassa: Suomi, kansa ja demokratiamme on ensimmäistä kertaa 2. maailmansodan jälkeen tehnyt "ihan mitä itse huvittaa". Näkeekö monikaan tätä yhtälöä? Ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa vanha suomettumisen ja Neuvostoliiton peikon viimeinenkin haamu on haihtunut. Vaikka EU on Suomelle vähintään yhtä tärkeä kuin vanha bilateraalikaupan varaan rakentunut idänkauppa, pelkästään taloudellisesti, suomalaiset voivat olla vapaasti eri mieltä. Mikäl suomalaiset olisivat 1970-luvulla ryhmittyneet nuorsuomalaiseksi uudistusliikkeeksi ja äänestäneet Kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi ja pari Liberaalia kaveriksi, Kekkonen olisi julistanut vaalit mitätöidyksi ja Meille Olisivat Loistaneet Valot Moskovan takuulla taivaanrannassa Raippaluodon länsirantaa myöten.
"Huhtikuun tykit" puhuivat, mutta kun savu on hälvennyt, edessämme toivottavasti ei siinnä Sommen taisteluhaudat vaan ymmärrys siitä, että kotimainen poliittinen ilmapiirimme on viimein vapautunut. Kun sananvapautta vaaditaan ja sen eteen taistellaan, pitää muistaa, että myös Teuvo Hakkarainen nauttii samoja oikeuksia - ja monen kauhuksi sitä suvereenisti myös käyttää. Ja usein mielipiteissäni radikaalina toteankin, että olisi parempi kuin etevänä ja edistyksellisenä pidetty länsimainen kulttuuri mitätöisi kaikki kansallisuuksia ja vähemmistöjä (tai yhä useammin enemmistöä) koskevat nimitykset ja niiden diskriminoinnin. Tilastotiede tekee ihmisistä sairaita: miksi ketään pitäisi tilastoissa ylipäätään määritellä sen mukaan, kuuluuko hän tiettyyn etniseen, uskonnolliseen tai kielelliseen ryhmään, tai onko hänen seksuaalinen suuntautumisensa sinne vai tänne? Jos tarkoituksellinen luokittelu ja laskelmointi lopetettaisiin, niitä ei myöskään Teuvo kavereineen tilastoista tuijottelisi.
Antiikin tarun mukaan kun syntyi sankari, syntyi vastavuoroisesti myös hirviö. Asioilla on aina kaksi puolta - ja nykyinen mediakulttuuri puhaltaa ilmaa aina negatiiviseen, otsikkoja kasvattavaan puoleen. Kiteytettynä edelleen: fiksua on suhtautua asioihin kylmän analyyttisesti ja jättää mölyäjät tekemään itsestään naurunalaisia. Pelkoni on, että "äly" mölyää pian enemmän kuin kaikkien aidan takana kummittelemaan alkanut olomuodoton "persu". Kaupunkilaiset ovat alkaneet pelätä tuota mystistä hahmoa kuin Muumilaakson väki jäämörköä. Muumit kuitenkin oppivat lopulta... Opimmeko me?
Olettaa saattaa, että Teuvo Hakkaraisesta saamme elävän legendan jo ennen kuin ensimmäinen edustajavuosi on päätöksessä. Sen sijaan on erittäin epätoivottavaa, jos ulkomaalaistaustaiset, kenties arvostettuunkin asemaan päässeet henkilöt alentuvat peiliefektille ja antavat samalla mitalla takaisin. Sirkkelin viereltä eduskuntaan nousee Teuvo, joka ei ole hiuksia siistivää muotoilutuotetta katsonut edes kotipitäjän Pirkka-valikoimasta, ja jonka pyhäpuku piti pikapikaa noutaa Haloselta Arkadianmäelle, ryhtyi kertomaan auliisti rehellisemmät sydämentuntonsa maahanmuutosta. Mutta jos edustajaehdokas Hetemajn jalkapalloilijaveli on jo uhkaamassa "lyödä idiootin maahan" ensitöikseen, kuka edustaa sivistyneistöä? Tunteet saavat kuumentua, mutta jos niin kutsuttu älymystö haluaa todistaa olevansa poliittisesti parempaa kansaa kuin Perussuomalaisten tuore kansankaarti, siihen eivät kuulu ulkokehältä huutelut. Jokainen, joka nostaa nyrkkiä Teuvon kaltaisten impivaaralaisten suuntaan, ovat vain perussuomalaisia ehostetummassa kuosissa. Hondasta ei tullut Ferraria alumiinikorilla, suoritusarvoilla eikä spoilereilla, vaikka NSX muinoin huima projekti olikin - ja näennäinen sivistys, osoite tai ulkoasu eivät tee yksilöstä pohjimmiltaan viisasta. Mikäli uhmakas pieni persukiintiö halutaan blokata, se tapahtuu vain piirittämällä heidät asiallisuudella, sivistyksellä ja ammattitaitoa huokuvalla konsensuksella. Siinä seurassa uho näyttää teatraaliselta, jopa huvittavalta - ja se jos mikä syö uskottavuuden. Jos taas vastataan huutoon, siinä lajissa lakeuden cheerleaderit vetävät pidemmän korren. Teuvon sahan höyläysjätteen alla voi piillä ansa, johon fiksuina itseään pitävien ei pidä suin päin astella.
Enemmän tulisi nyt kiinnittää huomiota, mitä politiikan virallisissa valtakammareissa tehdään. Hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi nousee nyt Jussi Halla-aho - ja kuinka juuri loppuvuodesta Jussia piinattiin kiusallisen näsäviisaasti niin Pressiklubissa kuin monessa muussakin valtakunnan "syvintä älyä" luotaavassa tv-ohjelmassa. Kuitenkin yli 15.000 ääntä siivitti ikäviä himmler-viboja asioimisellaan mieleentuovan Halla-ahon varsinaiseksi ääniharavaksi, ja sitä kautta itseoikeutetuksi avainpelaajaksi koko uudessa eduskunnassa. Pääkaupunkiseudulla on jo suuri määrä äänestysoikeudellisia maahanmuuttajia ja toisen polven ulkomaalaisia, jotka olisivat helposti voineet nostaa parikin edustajaa vastavoimaksi, mutta maahanmuuttajataustaisten "kellokkaat" jäivät rannalle. Olisivatko maahanmuuttajat tarvinneet myös omat "perussuomalaisensa" - tavalliset duunarit ja pitkää päivää puurtavien, kovia kokeneiden silmissä arvostusta nauttineet ehdokkaat? Kieltämättä nyt ehdolla oli naisia, jotka paistattelivat kiiltäväkantisissa naistenlehdissä ja jakoivat auliisti haastatteluita, nousten trenditietoisiksi julkkiksiksi. Mutta, samalla varmasti karkoittaen niitä äänestäjiä, jotka olisi tarvittu samanlaiseksi taustakuoroksi kuin Persut saivat. Nyt seuraavien maahanmuuttopoliittisten asioiden esittelijänä (tai estelijänä) toimii Halla-aho. Kun tähän kuuluvat myös poliisiasiat ym, ainakin mielenkiintoisia vivahteita ja alleviivauksia erilaisissa tulkinnoissa on takuulla odotettavissa.
Soini otti itselleen tärkeän ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajuuden, joka on nimellinen napsu, sillä persupomo on itseoikeutettu ministeri salkkuja jaettaessa. Sitä voi toki olla myös Halla-aho, vaikka veikkaisin enemmän paria muuta edustajaa. Kun tähän lisätään myös puolustusvaliokunta, ja valtiovarainkunnan taide- ja kulttuurijaosto, persut ottivat valvontaansa juuri ne osa-alueet joiden kohdalla puoli Etelä-Suomea tuntui kauhistuvan. Nyt se on todellisuutta.
Kuitenkin, luotan edelleen - ja etenkin nyt - suomalaiseen demokratiaan. Valta tuo vastuuta, ja vastuu velvoittaa: nyt on Perussuomalaisten aika kasvaa aikuisiksi, ja uskon tämän olevan myös Timo Soinin agenda. Hän on saattanut työnsä kunnialla vaiheeseen, jossa puolueesta tuli voimatekijä pitkän työn ja kypsyttämisen jälkeen. Haasteena on integroida perin omalaatuisetkin ihmiset mukaan tiiviiseen ja vahvaan ryhmään, jotta ulkopuolelle näkyy selkeä ja yhtenäinen julkisivu. Mikäli Soini tässä onnistuu neljä vuotta, nostan miehelle lakkia ja kutsun häntä 2000-luvun suomalaisen tähänastisen politiikan miltei merkittävimmäksi mieheksi. Vaikka sitä kukaan neropatti ei kylillä huutelekaan, herra on ollut harvinaisen usein oikeassakin - yksinkertaisti asioita tai ei.
Yksi groteskin oloinen etu tästä mylläkästä on Suomelle valtiona, ja mielestäni tämä juuri paistoi rivien välistä New York Timesin luonnehdinnassa: Suomi, kansa ja demokratiamme on ensimmäistä kertaa 2. maailmansodan jälkeen tehnyt "ihan mitä itse huvittaa". Näkeekö monikaan tätä yhtälöä? Ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa vanha suomettumisen ja Neuvostoliiton peikon viimeinenkin haamu on haihtunut. Vaikka EU on Suomelle vähintään yhtä tärkeä kuin vanha bilateraalikaupan varaan rakentunut idänkauppa, pelkästään taloudellisesti, suomalaiset voivat olla vapaasti eri mieltä. Mikäl suomalaiset olisivat 1970-luvulla ryhmittyneet nuorsuomalaiseksi uudistusliikkeeksi ja äänestäneet Kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi ja pari Liberaalia kaveriksi, Kekkonen olisi julistanut vaalit mitätöidyksi ja Meille Olisivat Loistaneet Valot Moskovan takuulla taivaanrannassa Raippaluodon länsirantaa myöten.
"Huhtikuun tykit" puhuivat, mutta kun savu on hälvennyt, edessämme toivottavasti ei siinnä Sommen taisteluhaudat vaan ymmärrys siitä, että kotimainen poliittinen ilmapiirimme on viimein vapautunut. Kun sananvapautta vaaditaan ja sen eteen taistellaan, pitää muistaa, että myös Teuvo Hakkarainen nauttii samoja oikeuksia - ja monen kauhuksi sitä suvereenisti myös käyttää. Ja usein mielipiteissäni radikaalina toteankin, että olisi parempi kuin etevänä ja edistyksellisenä pidetty länsimainen kulttuuri mitätöisi kaikki kansallisuuksia ja vähemmistöjä (tai yhä useammin enemmistöä) koskevat nimitykset ja niiden diskriminoinnin. Tilastotiede tekee ihmisistä sairaita: miksi ketään pitäisi tilastoissa ylipäätään määritellä sen mukaan, kuuluuko hän tiettyyn etniseen, uskonnolliseen tai kielelliseen ryhmään, tai onko hänen seksuaalinen suuntautumisensa sinne vai tänne? Jos tarkoituksellinen luokittelu ja laskelmointi lopetettaisiin, niitä ei myöskään Teuvo kavereineen tilastoista tuijottelisi.
Antiikin tarun mukaan kun syntyi sankari, syntyi vastavuoroisesti myös hirviö. Asioilla on aina kaksi puolta - ja nykyinen mediakulttuuri puhaltaa ilmaa aina negatiiviseen, otsikkoja kasvattavaan puoleen. Kiteytettynä edelleen: fiksua on suhtautua asioihin kylmän analyyttisesti ja jättää mölyäjät tekemään itsestään naurunalaisia. Pelkoni on, että "äly" mölyää pian enemmän kuin kaikkien aidan takana kummittelemaan alkanut olomuodoton "persu". Kaupunkilaiset ovat alkaneet pelätä tuota mystistä hahmoa kuin Muumilaakson väki jäämörköä. Muumit kuitenkin oppivat lopulta... Opimmeko me?
torstai 21. huhtikuuta 2011
ISO JYTKY = demokratian herätys!
Voisiko olla parempaa aikaa startata ja pitkään mielessä hautunut yhteiskunnallinen blogi, kuin historiallisiksi mainittujen eduskuntaavaaliemme jälkeen. Vaali-illasta lähtien olen seurannut aktiivisesti etenkin sosiaalisen median kirjoituksia ja kommentointia asian tiimoilta, ja keskusteluihin itsekin osallistunut. Niin tuloksen jälkeen, kuin etenkin nyt viikon kuluessa olen tullut johtopäätökseen, että "iso jytky" oli kahden vuosikymmenen paras palvelus suomalaiselle demokratialle. Tai aivan suomen kielellä: kansanvallalle.
Sotien jälkeinen Suomi oli poliittisesti värikäs - joskin myös epävakaa. Kuin 80-luvun Etelä-Amerikan valtiot. Osa näki uhkaa lännessä, toinen idässä, ja jokaisella päättäjällä oli tässä pelissä oma painoarvonsa. Äänestämällä paitsi pystyi vaikuttamaan, sillä pystyi myös torjumaan. Historia muistaa suuret tapahtumat, mutta viime kädessä "tie miehen sydämeen vie vatsan kautta": Maalaisliiton riveistä tuli Suomen suvereeni johtaja 25 vuodeksi, ja kun Maalaisliitto vakioitui Keskustaksi ja harmaantui poliittisesti, oli heikon puolella SMP. Pitkään Sorsan ja Virolaisen kaltaisia voimapoliitikkoja ei voinut kuvitellakaan sivuuttavansa, ja siinä sivussa Kokoomus pysyi sijaiskärsijän osassa. Vasta Kekkosen varjon hälvettyä ja talouden ottaessa kansainvälisiä ensiaskeleitaan, väistyi multakin vaihteeksi sinipunaisen tieltä. Markkinatalous sai maailmanluokan mittasuhteet, mutta lamassakin näytimme sitten esimerkkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vaikka talous nousi, lama jäi elämään poliittisesti: sukupolvi, joka koki hallitsemattoman romahduksen omakohtaisesti tai vähintään lähipiirissään - siis lähes jokainen suomalainen - , ei välttämättä enää välittänytkään vaikuttamisen ilosanomaa jälkipolvilleen. Suora presidentinvaali oli uusi poikkeava vaikutuskanava, mutta se henkilöityi ja sopikin hyvin innokkaasti Euroviisuja ja Idolsia tekstiviestein äänestävälle kansalle. Mutta mitä tapahtui jääkiekon luvatun maan kansalaisten kyvylle hyökätä, puolustaa ja taklata - äänestyskoppien kautta?
Uskon, että tästä juonenpätkästä Timo Soini sai kiinni. Vanha SMP oli populismia ajassa, jossa poliittinen kenttä eli väistämättä edelleen Neuvostoliiton varjossa. Sieltä Soini kuitenkin oppi tavan puhutella kansaa. Kun katsoin "Soinin savotta"-dokumenttia vaalien jälkeen, kummastelin, mikseivät perinteiset puolueet olleet vain tehneet kuten myyntialallakin totuus kuuluu: "back to the basic". Professori Esko Valtaojan ovela kyseenalaistus demokratian tasapuolisuudesta oikeastaan vain nosti Soinin osakkeita: Toimiiko demokratia, jos hätiköidysti ja vailla tietoa annettu ääni on yhtä arvokas kuin harkittu ja asiaperusteisesti päätetty? Vaikka kaupunkilaisten näennäisälykäs ryhmä julistaakin Soinia junttien edusmieheksi, luulen että Valtaojan ohella juuri Soini tuli samaan johtopäätökseen. Tai tuli siihen jo väitellessään populismista.
Samalla kun Keskusta teki käsittämättömän virheen ehdokasasettelussaan, Perussuomalaiset tekivät sen harkiten. Kun puolue samalla asetti ehdolle pääosin asiaansa uskovia tavallisia ihmisiä, jotka vaaleissa saivat taakseen tuhansia äänestäjiä, jokainen voi vetää tästä johtopäätöksen. Vaikka paneeleissa puhuttiin Portugalin tukipaketista, maahanmuutosta ja monista arvokysymyksistä, Soinin klaanin äänet kumpusivat peruspalvelujen päivittäiskäyttäjistä ja kaupan kassakuittinsa tarkkaan syynäävistä suomalaisista: perussuomalaisista. Soinia itseään lukuunottamatta ei ollut megaluokan ääniharavia tai kansaa villitseviä julkimoita. Kike Elomaahan ei uskonut edes Varsinais-Suomen naisväki; Suomen Kuvalehdessä todettiin, että väki tuntee tämän aivan liian hyvin. Tuntuu, että politrukit tuovat haastatteluissa esiin aivan liian suuren luokan syitä siihen, että Keskusta koki historiansa pahimman tappion, tai että "viesti ei mennyt perille" kuten aiemmin on ollut tapana sanoa. Ihminen toimii päätöksissä tunneperäisesti ja perustelee sen jälkeenpäin järjellä, ja tämänkin Soini oli ymmärtänyt. Keskustan imago vieraantui potkukelkallaan Pihtiputaan raittia tempovan Tuulikin arkipäivästä, ja Kotkan kantakrouvissaan istuvan seppä-Ilmarin näköpiirissä Demarit olivat saaneet puheenjohtajakseen äidinkielenopettajan - ammattilaisen, jota Ilmari kavereineen yläasteikäisenä heitteli kuminpalasilla ja vain nautti saadessaan jälki-istuntoa. Sillä se kunnia ja karisma kundiporukassa kasvoi. Näille ihmisille puhuttiin "suurella sydämellä ja pienellä budjetilla", ja asiat pistettiin pakettiin siinä muodossa että Tuulikki ja Ilmari totesivat illalla kunnan uimahallin saunassa, että "kyllä se näin on". Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja Perussuomalaiset tarjosivat grillimakkaran sinapilla, ettei tarvitse ruokalistaa varten tulkkia palkata.
Miksi tämä sitten on palvelus suomalaiselle demokratialle? Ehdottomasti siksi, että reaktio on niin valtava! Kun olen vuosien mittaan itse ottanut, monien aasinsiltojen jälkeen, puheenaiheeksi politiikan tai historian, olen saanut pitää vaikkapa tunnin pituisen monologin. Niitä, jotka nyt suuna päänä toimivat oikeina liberalismin, kansainvälisyyden ja modernin politiikan airueina, ei saanut väen vängälläkään mukaan keskusteluun vielä vuosi sitten. Tarvitaanko siis selkää hivelevä uhka, ennen kuin herätys tulee ja toiminta alkaa?
Otsikot kertoivat, että niin vihreät kuin perussuomalaisetkin nuoret olivat saaneet satoja uusia jäseniä. Yksi merkki tämäkin. Nuoret järjestytyvät voittajiin, koska he todistivat että vaikuttamiseen on mahdollisuus. Ja toiset ryhmittyivät torjujiin, ymmärtäen, että revanssin paikka on neljän vuoden päästä. Se, mistä suomalaiset niittävät otsikoita jääkiekossa, oli viimein iskenyt nyt myös poliittisiin asenteisiin. Jos tämä syntyy itsetietoisesti, maan sisäisistä lähtökohdista ja riittävän informaation siivittämänä, se on demokratiaa parhaimmillaan. Emme ole enää kahden valtakunnan välisessä jännitteessä elävä pienvaltio, eikä informaatio suodatu sen hetkisen valtakoneiston antaman normiston mukaisesti. Nykyisessä maailmassa kansalaisaktiivisuus voi todella muuttaa asioita ennennäkemättömän nopeasti, ja vaikka se shokki monelle "sivistyneelle" olikin, ensimmäisenä sen todisti Timo Soini ja Perussuomalaiset. Useampi metallimies, kotiäiti ja taksikuski varmasti luki "Timon Plokia" kuin mitä skumppalasi hyppysissään sievistelevät muodin moniosaajat kaupungin parhaissa kortteleissa lukivat Annin, Osmon tai Jyrkin artikkeleita. Ja Jytkyhän se sieltä tuli.
Keskustelussa kuitenkin unohdetaan se olennainen fakta, että moni perussuomalaisista läpimenijöistä on koulutettuja, kokeneita vähintään omalla alallaan ja osa aktiivisia kunnallispoliitikkoja. Maahanmuuttokriitikoiden kärkikaartia oli seitsemäsosa edustajista, ja naisia suhteessa hyvin paljon sovinistiseksikin leimatussa puolueessa. Ehdokkaana Halla-Ahon kanssa samassa vaalipiirissä oli Päiväntasaajan Guinesta kotoisin oleva maahanmuuttaja, ja Pirkanmaalta taas lehdistönkin tunnustama nuori muotibloggari. Ruotsissa saadaan kammiovärinää suomalaisesta "äärioikeiston" noususta, mutta eduskunnassa Peurssuomalaiset istuvat Keskustasta vasemmalla. Siis, vasemmistopuolueena. Kärjistän nyt tarkoituksella, mutta en malta olla vertaamatta: kun kansa nousi vakiintuneita vallankäyttäjiä vastaan Pohjois-Afrikassa, Gaddafi ja valtameren takana myös Chavez alkoivat mekkaloida, vihjaillen enemmän tai vähemmän suoraan, että muutos on uhka. Ruotsi on demokratia, mutta vanhan aatelisvaltion valta on niin selkeästi kanavoitunut, että reaktiossa saattoi olla mukana jopa ripaus pelkoa. Mitäpä JOS länsinaapurimme ei olisikaan enää vanhojen osiensa summa, ja paikallinen Soini kääntäisikin oven lukkoon Wallenbergien suvulta? Tässä asiassa koin, että Suomi todisti juuri olevansa rehellisempi demokratia: valta voi olla vasemmalla (SKDL 1945), oikealla, keskellä tai kaikilla (Sateenkaari 1995).
Oma näkemykseni on, että Soini ei muutu tyhmemmäksi kun hallitusneuvottelut koittavat. En usko, että nykyinen "perussuomi" on sekään enää kirjaimellisesti pellolla. EU:ta ei ryhdytä hajottamaan, rahaliittoa potkimaan perustuksiltaan tai energiantuotantoa siirtämään holtittomalle linjalle. Soini itse totesi voiton olleen mahdollinen vain niiden oppien myötä mitä hän europarlamentista haki, eikä sieltäkään ole tullut ainuttakaan otsikkoa "populistin häiriökäyttäytymisestä". Vennamo kannettiin eduskunnasta ulos, Soini ei samaa kyyditystä ole parlamentista saanut. Jos ihmistuntijana olen yhtään kehittynyt ajan myötä, uskon Soinin pitävän kovat kulissit mutta tekevän tarvittavan kompromissin - tätä helpottaa Jutta Urpilaisen selkeä tuki Perussuomalaisten hallitusvastuun kohdalla. Iivisniemen keittiössä lienee jo käsikirjoitus, jossa kansalle kerrotaan mikä kompromisseihin vei, ja miten se on kaikille edullisin ratkaisu. Ja että vallan kammareissa tullaan kuulluksi vain, jos siellä ollaan sisällä!
"Kansa" joka tiesi, sieti myös Soinin parlamenttiseikkailun. Suurten puolueiden olisikin soveliasta löytää se viisasten kivi, jolla Soini tuntui muutamassa vuodessa tutustuneen likipitäen koko Suomeen, jokaisen kylän kirvesmieheen ja taajaman sairaanhoitajaan. Jos Persut on yhtä kuin Soini, niin jo on ison miehen pitänyt propagandaministerinsa Ford Kugan kyydissä kiitää siinä määrin, että käsikin on kättelyistä känsillä. Mikäli kenttäväki ja tavallinen vaalityötä tekevä peruspersu onkin se aito menestyksen rakentaja, silloin Timo ei vienyt Keskustalta paitsi sahatavaraa liiteristä, vaan myös rangatkin metsästä. Toivoa sopii perunoita jakaneen Korhosen parhaaksi, että sinisen futiskaulaliinan lepatuksessa ei valloitettu maaperääkin Pohjanmaan kautta.
Jos tämä vaalitulos saa aktivoitumaan niin työttömän perheen teinit, taiteilijasuvun nuorison, kantabaariinsa jumittuneen kirvesmiehen kuin Stockmannin exclusive-asiakkaat sekä Toyota Priustaan uuteen vaihtavat citytietoiset, olemme kokemassa vaikuttamisen ja demokratian uuden nousun. Vaikka Timo Soinin kasvot eivät kuulukaan päiväunien pääaiheisiin Etelä-Helsingin urbaaneilla kaduilla, ne ovat se syy miksi sielläkin puhutaan nyt politiikkaa - myös energiapolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja EU-politiikkaa. Soini on syy, aktiivisuus on seuraus. Kuka tietää, vaikka syykin osoittautuu kaupunkilaisnuorison maalaamaa kauhukuvaa paljon paremmaksi.
Vanha totuus on, että pelko tulee kohdata! Miksemme siis kutsuisi Perussuomalaisten eduskuntaryhmää juuri avautuneeseen Kiasman ARS-näyttelyyn? Kuka ottaa kopin...
Sotien jälkeinen Suomi oli poliittisesti värikäs - joskin myös epävakaa. Kuin 80-luvun Etelä-Amerikan valtiot. Osa näki uhkaa lännessä, toinen idässä, ja jokaisella päättäjällä oli tässä pelissä oma painoarvonsa. Äänestämällä paitsi pystyi vaikuttamaan, sillä pystyi myös torjumaan. Historia muistaa suuret tapahtumat, mutta viime kädessä "tie miehen sydämeen vie vatsan kautta": Maalaisliiton riveistä tuli Suomen suvereeni johtaja 25 vuodeksi, ja kun Maalaisliitto vakioitui Keskustaksi ja harmaantui poliittisesti, oli heikon puolella SMP. Pitkään Sorsan ja Virolaisen kaltaisia voimapoliitikkoja ei voinut kuvitellakaan sivuuttavansa, ja siinä sivussa Kokoomus pysyi sijaiskärsijän osassa. Vasta Kekkosen varjon hälvettyä ja talouden ottaessa kansainvälisiä ensiaskeleitaan, väistyi multakin vaihteeksi sinipunaisen tieltä. Markkinatalous sai maailmanluokan mittasuhteet, mutta lamassakin näytimme sitten esimerkkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vaikka talous nousi, lama jäi elämään poliittisesti: sukupolvi, joka koki hallitsemattoman romahduksen omakohtaisesti tai vähintään lähipiirissään - siis lähes jokainen suomalainen - , ei välttämättä enää välittänytkään vaikuttamisen ilosanomaa jälkipolvilleen. Suora presidentinvaali oli uusi poikkeava vaikutuskanava, mutta se henkilöityi ja sopikin hyvin innokkaasti Euroviisuja ja Idolsia tekstiviestein äänestävälle kansalle. Mutta mitä tapahtui jääkiekon luvatun maan kansalaisten kyvylle hyökätä, puolustaa ja taklata - äänestyskoppien kautta?
Uskon, että tästä juonenpätkästä Timo Soini sai kiinni. Vanha SMP oli populismia ajassa, jossa poliittinen kenttä eli väistämättä edelleen Neuvostoliiton varjossa. Sieltä Soini kuitenkin oppi tavan puhutella kansaa. Kun katsoin "Soinin savotta"-dokumenttia vaalien jälkeen, kummastelin, mikseivät perinteiset puolueet olleet vain tehneet kuten myyntialallakin totuus kuuluu: "back to the basic". Professori Esko Valtaojan ovela kyseenalaistus demokratian tasapuolisuudesta oikeastaan vain nosti Soinin osakkeita: Toimiiko demokratia, jos hätiköidysti ja vailla tietoa annettu ääni on yhtä arvokas kuin harkittu ja asiaperusteisesti päätetty? Vaikka kaupunkilaisten näennäisälykäs ryhmä julistaakin Soinia junttien edusmieheksi, luulen että Valtaojan ohella juuri Soini tuli samaan johtopäätökseen. Tai tuli siihen jo väitellessään populismista.
Samalla kun Keskusta teki käsittämättömän virheen ehdokasasettelussaan, Perussuomalaiset tekivät sen harkiten. Kun puolue samalla asetti ehdolle pääosin asiaansa uskovia tavallisia ihmisiä, jotka vaaleissa saivat taakseen tuhansia äänestäjiä, jokainen voi vetää tästä johtopäätöksen. Vaikka paneeleissa puhuttiin Portugalin tukipaketista, maahanmuutosta ja monista arvokysymyksistä, Soinin klaanin äänet kumpusivat peruspalvelujen päivittäiskäyttäjistä ja kaupan kassakuittinsa tarkkaan syynäävistä suomalaisista: perussuomalaisista. Soinia itseään lukuunottamatta ei ollut megaluokan ääniharavia tai kansaa villitseviä julkimoita. Kike Elomaahan ei uskonut edes Varsinais-Suomen naisväki; Suomen Kuvalehdessä todettiin, että väki tuntee tämän aivan liian hyvin. Tuntuu, että politrukit tuovat haastatteluissa esiin aivan liian suuren luokan syitä siihen, että Keskusta koki historiansa pahimman tappion, tai että "viesti ei mennyt perille" kuten aiemmin on ollut tapana sanoa. Ihminen toimii päätöksissä tunneperäisesti ja perustelee sen jälkeenpäin järjellä, ja tämänkin Soini oli ymmärtänyt. Keskustan imago vieraantui potkukelkallaan Pihtiputaan raittia tempovan Tuulikin arkipäivästä, ja Kotkan kantakrouvissaan istuvan seppä-Ilmarin näköpiirissä Demarit olivat saaneet puheenjohtajakseen äidinkielenopettajan - ammattilaisen, jota Ilmari kavereineen yläasteikäisenä heitteli kuminpalasilla ja vain nautti saadessaan jälki-istuntoa. Sillä se kunnia ja karisma kundiporukassa kasvoi. Näille ihmisille puhuttiin "suurella sydämellä ja pienellä budjetilla", ja asiat pistettiin pakettiin siinä muodossa että Tuulikki ja Ilmari totesivat illalla kunnan uimahallin saunassa, että "kyllä se näin on". Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja Perussuomalaiset tarjosivat grillimakkaran sinapilla, ettei tarvitse ruokalistaa varten tulkkia palkata.
Miksi tämä sitten on palvelus suomalaiselle demokratialle? Ehdottomasti siksi, että reaktio on niin valtava! Kun olen vuosien mittaan itse ottanut, monien aasinsiltojen jälkeen, puheenaiheeksi politiikan tai historian, olen saanut pitää vaikkapa tunnin pituisen monologin. Niitä, jotka nyt suuna päänä toimivat oikeina liberalismin, kansainvälisyyden ja modernin politiikan airueina, ei saanut väen vängälläkään mukaan keskusteluun vielä vuosi sitten. Tarvitaanko siis selkää hivelevä uhka, ennen kuin herätys tulee ja toiminta alkaa?
Otsikot kertoivat, että niin vihreät kuin perussuomalaisetkin nuoret olivat saaneet satoja uusia jäseniä. Yksi merkki tämäkin. Nuoret järjestytyvät voittajiin, koska he todistivat että vaikuttamiseen on mahdollisuus. Ja toiset ryhmittyivät torjujiin, ymmärtäen, että revanssin paikka on neljän vuoden päästä. Se, mistä suomalaiset niittävät otsikoita jääkiekossa, oli viimein iskenyt nyt myös poliittisiin asenteisiin. Jos tämä syntyy itsetietoisesti, maan sisäisistä lähtökohdista ja riittävän informaation siivittämänä, se on demokratiaa parhaimmillaan. Emme ole enää kahden valtakunnan välisessä jännitteessä elävä pienvaltio, eikä informaatio suodatu sen hetkisen valtakoneiston antaman normiston mukaisesti. Nykyisessä maailmassa kansalaisaktiivisuus voi todella muuttaa asioita ennennäkemättömän nopeasti, ja vaikka se shokki monelle "sivistyneelle" olikin, ensimmäisenä sen todisti Timo Soini ja Perussuomalaiset. Useampi metallimies, kotiäiti ja taksikuski varmasti luki "Timon Plokia" kuin mitä skumppalasi hyppysissään sievistelevät muodin moniosaajat kaupungin parhaissa kortteleissa lukivat Annin, Osmon tai Jyrkin artikkeleita. Ja Jytkyhän se sieltä tuli.
Keskustelussa kuitenkin unohdetaan se olennainen fakta, että moni perussuomalaisista läpimenijöistä on koulutettuja, kokeneita vähintään omalla alallaan ja osa aktiivisia kunnallispoliitikkoja. Maahanmuuttokriitikoiden kärkikaartia oli seitsemäsosa edustajista, ja naisia suhteessa hyvin paljon sovinistiseksikin leimatussa puolueessa. Ehdokkaana Halla-Ahon kanssa samassa vaalipiirissä oli Päiväntasaajan Guinesta kotoisin oleva maahanmuuttaja, ja Pirkanmaalta taas lehdistönkin tunnustama nuori muotibloggari. Ruotsissa saadaan kammiovärinää suomalaisesta "äärioikeiston" noususta, mutta eduskunnassa Peurssuomalaiset istuvat Keskustasta vasemmalla. Siis, vasemmistopuolueena. Kärjistän nyt tarkoituksella, mutta en malta olla vertaamatta: kun kansa nousi vakiintuneita vallankäyttäjiä vastaan Pohjois-Afrikassa, Gaddafi ja valtameren takana myös Chavez alkoivat mekkaloida, vihjaillen enemmän tai vähemmän suoraan, että muutos on uhka. Ruotsi on demokratia, mutta vanhan aatelisvaltion valta on niin selkeästi kanavoitunut, että reaktiossa saattoi olla mukana jopa ripaus pelkoa. Mitäpä JOS länsinaapurimme ei olisikaan enää vanhojen osiensa summa, ja paikallinen Soini kääntäisikin oven lukkoon Wallenbergien suvulta? Tässä asiassa koin, että Suomi todisti juuri olevansa rehellisempi demokratia: valta voi olla vasemmalla (SKDL 1945), oikealla, keskellä tai kaikilla (Sateenkaari 1995).
Oma näkemykseni on, että Soini ei muutu tyhmemmäksi kun hallitusneuvottelut koittavat. En usko, että nykyinen "perussuomi" on sekään enää kirjaimellisesti pellolla. EU:ta ei ryhdytä hajottamaan, rahaliittoa potkimaan perustuksiltaan tai energiantuotantoa siirtämään holtittomalle linjalle. Soini itse totesi voiton olleen mahdollinen vain niiden oppien myötä mitä hän europarlamentista haki, eikä sieltäkään ole tullut ainuttakaan otsikkoa "populistin häiriökäyttäytymisestä". Vennamo kannettiin eduskunnasta ulos, Soini ei samaa kyyditystä ole parlamentista saanut. Jos ihmistuntijana olen yhtään kehittynyt ajan myötä, uskon Soinin pitävän kovat kulissit mutta tekevän tarvittavan kompromissin - tätä helpottaa Jutta Urpilaisen selkeä tuki Perussuomalaisten hallitusvastuun kohdalla. Iivisniemen keittiössä lienee jo käsikirjoitus, jossa kansalle kerrotaan mikä kompromisseihin vei, ja miten se on kaikille edullisin ratkaisu. Ja että vallan kammareissa tullaan kuulluksi vain, jos siellä ollaan sisällä!
"Kansa" joka tiesi, sieti myös Soinin parlamenttiseikkailun. Suurten puolueiden olisikin soveliasta löytää se viisasten kivi, jolla Soini tuntui muutamassa vuodessa tutustuneen likipitäen koko Suomeen, jokaisen kylän kirvesmieheen ja taajaman sairaanhoitajaan. Jos Persut on yhtä kuin Soini, niin jo on ison miehen pitänyt propagandaministerinsa Ford Kugan kyydissä kiitää siinä määrin, että käsikin on kättelyistä känsillä. Mikäli kenttäväki ja tavallinen vaalityötä tekevä peruspersu onkin se aito menestyksen rakentaja, silloin Timo ei vienyt Keskustalta paitsi sahatavaraa liiteristä, vaan myös rangatkin metsästä. Toivoa sopii perunoita jakaneen Korhosen parhaaksi, että sinisen futiskaulaliinan lepatuksessa ei valloitettu maaperääkin Pohjanmaan kautta.
Jos tämä vaalitulos saa aktivoitumaan niin työttömän perheen teinit, taiteilijasuvun nuorison, kantabaariinsa jumittuneen kirvesmiehen kuin Stockmannin exclusive-asiakkaat sekä Toyota Priustaan uuteen vaihtavat citytietoiset, olemme kokemassa vaikuttamisen ja demokratian uuden nousun. Vaikka Timo Soinin kasvot eivät kuulukaan päiväunien pääaiheisiin Etelä-Helsingin urbaaneilla kaduilla, ne ovat se syy miksi sielläkin puhutaan nyt politiikkaa - myös energiapolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja EU-politiikkaa. Soini on syy, aktiivisuus on seuraus. Kuka tietää, vaikka syykin osoittautuu kaupunkilaisnuorison maalaamaa kauhukuvaa paljon paremmaksi.
Vanha totuus on, että pelko tulee kohdata! Miksemme siis kutsuisi Perussuomalaisten eduskuntaryhmää juuri avautuneeseen Kiasman ARS-näyttelyyn? Kuka ottaa kopin...
Tilaa:
Kommentit (Atom)