Eipä aikaakaan, kun uusi ja uljas eduskunta alkaa paljastaa mielenkiintoisimmat piirteensä. Tässä pitää kuitenkin vapaasti lainata New York Timesin kommentointia, joka totesi suomalaisen politiikan olleen 20 vuotta yhtä kiinnostavaa kuin katsoa kuivuvaa maalia. Muttei enää. Uskoakseni nyt näemme vasta alkusoittoa, koska tehdyt valinnat valiokuntiin tai niiden johtoon, sekä ensimmäisten uusien edustajien kommentit mediassa ovat saaneet jo ruudin kuumenemaan.
Olettaa saattaa, että Teuvo Hakkaraisesta saamme elävän legendan jo ennen kuin ensimmäinen edustajavuosi on päätöksessä. Sen sijaan on erittäin epätoivottavaa, jos ulkomaalaistaustaiset, kenties arvostettuunkin asemaan päässeet henkilöt alentuvat peiliefektille ja antavat samalla mitalla takaisin. Sirkkelin viereltä eduskuntaan nousee Teuvo, joka ei ole hiuksia siistivää muotoilutuotetta katsonut edes kotipitäjän Pirkka-valikoimasta, ja jonka pyhäpuku piti pikapikaa noutaa Haloselta Arkadianmäelle, ryhtyi kertomaan auliisti rehellisemmät sydämentuntonsa maahanmuutosta. Mutta jos edustajaehdokas Hetemajn jalkapalloilijaveli on jo uhkaamassa "lyödä idiootin maahan" ensitöikseen, kuka edustaa sivistyneistöä? Tunteet saavat kuumentua, mutta jos niin kutsuttu älymystö haluaa todistaa olevansa poliittisesti parempaa kansaa kuin Perussuomalaisten tuore kansankaarti, siihen eivät kuulu ulkokehältä huutelut. Jokainen, joka nostaa nyrkkiä Teuvon kaltaisten impivaaralaisten suuntaan, ovat vain perussuomalaisia ehostetummassa kuosissa. Hondasta ei tullut Ferraria alumiinikorilla, suoritusarvoilla eikä spoilereilla, vaikka NSX muinoin huima projekti olikin - ja näennäinen sivistys, osoite tai ulkoasu eivät tee yksilöstä pohjimmiltaan viisasta. Mikäli uhmakas pieni persukiintiö halutaan blokata, se tapahtuu vain piirittämällä heidät asiallisuudella, sivistyksellä ja ammattitaitoa huokuvalla konsensuksella. Siinä seurassa uho näyttää teatraaliselta, jopa huvittavalta - ja se jos mikä syö uskottavuuden. Jos taas vastataan huutoon, siinä lajissa lakeuden cheerleaderit vetävät pidemmän korren. Teuvon sahan höyläysjätteen alla voi piillä ansa, johon fiksuina itseään pitävien ei pidä suin päin astella.
Enemmän tulisi nyt kiinnittää huomiota, mitä politiikan virallisissa valtakammareissa tehdään. Hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi nousee nyt Jussi Halla-aho - ja kuinka juuri loppuvuodesta Jussia piinattiin kiusallisen näsäviisaasti niin Pressiklubissa kuin monessa muussakin valtakunnan "syvintä älyä" luotaavassa tv-ohjelmassa. Kuitenkin yli 15.000 ääntä siivitti ikäviä himmler-viboja asioimisellaan mieleentuovan Halla-ahon varsinaiseksi ääniharavaksi, ja sitä kautta itseoikeutetuksi avainpelaajaksi koko uudessa eduskunnassa. Pääkaupunkiseudulla on jo suuri määrä äänestysoikeudellisia maahanmuuttajia ja toisen polven ulkomaalaisia, jotka olisivat helposti voineet nostaa parikin edustajaa vastavoimaksi, mutta maahanmuuttajataustaisten "kellokkaat" jäivät rannalle. Olisivatko maahanmuuttajat tarvinneet myös omat "perussuomalaisensa" - tavalliset duunarit ja pitkää päivää puurtavien, kovia kokeneiden silmissä arvostusta nauttineet ehdokkaat? Kieltämättä nyt ehdolla oli naisia, jotka paistattelivat kiiltäväkantisissa naistenlehdissä ja jakoivat auliisti haastatteluita, nousten trenditietoisiksi julkkiksiksi. Mutta, samalla varmasti karkoittaen niitä äänestäjiä, jotka olisi tarvittu samanlaiseksi taustakuoroksi kuin Persut saivat. Nyt seuraavien maahanmuuttopoliittisten asioiden esittelijänä (tai estelijänä) toimii Halla-aho. Kun tähän kuuluvat myös poliisiasiat ym, ainakin mielenkiintoisia vivahteita ja alleviivauksia erilaisissa tulkinnoissa on takuulla odotettavissa.
Soini otti itselleen tärkeän ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajuuden, joka on nimellinen napsu, sillä persupomo on itseoikeutettu ministeri salkkuja jaettaessa. Sitä voi toki olla myös Halla-aho, vaikka veikkaisin enemmän paria muuta edustajaa. Kun tähän lisätään myös puolustusvaliokunta, ja valtiovarainkunnan taide- ja kulttuurijaosto, persut ottivat valvontaansa juuri ne osa-alueet joiden kohdalla puoli Etelä-Suomea tuntui kauhistuvan. Nyt se on todellisuutta.
Kuitenkin, luotan edelleen - ja etenkin nyt - suomalaiseen demokratiaan. Valta tuo vastuuta, ja vastuu velvoittaa: nyt on Perussuomalaisten aika kasvaa aikuisiksi, ja uskon tämän olevan myös Timo Soinin agenda. Hän on saattanut työnsä kunnialla vaiheeseen, jossa puolueesta tuli voimatekijä pitkän työn ja kypsyttämisen jälkeen. Haasteena on integroida perin omalaatuisetkin ihmiset mukaan tiiviiseen ja vahvaan ryhmään, jotta ulkopuolelle näkyy selkeä ja yhtenäinen julkisivu. Mikäli Soini tässä onnistuu neljä vuotta, nostan miehelle lakkia ja kutsun häntä 2000-luvun suomalaisen tähänastisen politiikan miltei merkittävimmäksi mieheksi. Vaikka sitä kukaan neropatti ei kylillä huutelekaan, herra on ollut harvinaisen usein oikeassakin - yksinkertaisti asioita tai ei.
Yksi groteskin oloinen etu tästä mylläkästä on Suomelle valtiona, ja mielestäni tämä juuri paistoi rivien välistä New York Timesin luonnehdinnassa: Suomi, kansa ja demokratiamme on ensimmäistä kertaa 2. maailmansodan jälkeen tehnyt "ihan mitä itse huvittaa". Näkeekö monikaan tätä yhtälöä? Ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa vanha suomettumisen ja Neuvostoliiton peikon viimeinenkin haamu on haihtunut. Vaikka EU on Suomelle vähintään yhtä tärkeä kuin vanha bilateraalikaupan varaan rakentunut idänkauppa, pelkästään taloudellisesti, suomalaiset voivat olla vapaasti eri mieltä. Mikäl suomalaiset olisivat 1970-luvulla ryhmittyneet nuorsuomalaiseksi uudistusliikkeeksi ja äänestäneet Kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi ja pari Liberaalia kaveriksi, Kekkonen olisi julistanut vaalit mitätöidyksi ja Meille Olisivat Loistaneet Valot Moskovan takuulla taivaanrannassa Raippaluodon länsirantaa myöten.
"Huhtikuun tykit" puhuivat, mutta kun savu on hälvennyt, edessämme toivottavasti ei siinnä Sommen taisteluhaudat vaan ymmärrys siitä, että kotimainen poliittinen ilmapiirimme on viimein vapautunut. Kun sananvapautta vaaditaan ja sen eteen taistellaan, pitää muistaa, että myös Teuvo Hakkarainen nauttii samoja oikeuksia - ja monen kauhuksi sitä suvereenisti myös käyttää. Ja usein mielipiteissäni radikaalina toteankin, että olisi parempi kuin etevänä ja edistyksellisenä pidetty länsimainen kulttuuri mitätöisi kaikki kansallisuuksia ja vähemmistöjä (tai yhä useammin enemmistöä) koskevat nimitykset ja niiden diskriminoinnin. Tilastotiede tekee ihmisistä sairaita: miksi ketään pitäisi tilastoissa ylipäätään määritellä sen mukaan, kuuluuko hän tiettyyn etniseen, uskonnolliseen tai kielelliseen ryhmään, tai onko hänen seksuaalinen suuntautumisensa sinne vai tänne? Jos tarkoituksellinen luokittelu ja laskelmointi lopetettaisiin, niitä ei myöskään Teuvo kavereineen tilastoista tuijottelisi.
Antiikin tarun mukaan kun syntyi sankari, syntyi vastavuoroisesti myös hirviö. Asioilla on aina kaksi puolta - ja nykyinen mediakulttuuri puhaltaa ilmaa aina negatiiviseen, otsikkoja kasvattavaan puoleen. Kiteytettynä edelleen: fiksua on suhtautua asioihin kylmän analyyttisesti ja jättää mölyäjät tekemään itsestään naurunalaisia. Pelkoni on, että "äly" mölyää pian enemmän kuin kaikkien aidan takana kummittelemaan alkanut olomuodoton "persu". Kaupunkilaiset ovat alkaneet pelätä tuota mystistä hahmoa kuin Muumilaakson väki jäämörköä. Muumit kuitenkin oppivat lopulta... Opimmeko me?
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
torstai 21. huhtikuuta 2011
ISO JYTKY = demokratian herätys!
Voisiko olla parempaa aikaa startata ja pitkään mielessä hautunut yhteiskunnallinen blogi, kuin historiallisiksi mainittujen eduskuntaavaaliemme jälkeen. Vaali-illasta lähtien olen seurannut aktiivisesti etenkin sosiaalisen median kirjoituksia ja kommentointia asian tiimoilta, ja keskusteluihin itsekin osallistunut. Niin tuloksen jälkeen, kuin etenkin nyt viikon kuluessa olen tullut johtopäätökseen, että "iso jytky" oli kahden vuosikymmenen paras palvelus suomalaiselle demokratialle. Tai aivan suomen kielellä: kansanvallalle.
Sotien jälkeinen Suomi oli poliittisesti värikäs - joskin myös epävakaa. Kuin 80-luvun Etelä-Amerikan valtiot. Osa näki uhkaa lännessä, toinen idässä, ja jokaisella päättäjällä oli tässä pelissä oma painoarvonsa. Äänestämällä paitsi pystyi vaikuttamaan, sillä pystyi myös torjumaan. Historia muistaa suuret tapahtumat, mutta viime kädessä "tie miehen sydämeen vie vatsan kautta": Maalaisliiton riveistä tuli Suomen suvereeni johtaja 25 vuodeksi, ja kun Maalaisliitto vakioitui Keskustaksi ja harmaantui poliittisesti, oli heikon puolella SMP. Pitkään Sorsan ja Virolaisen kaltaisia voimapoliitikkoja ei voinut kuvitellakaan sivuuttavansa, ja siinä sivussa Kokoomus pysyi sijaiskärsijän osassa. Vasta Kekkosen varjon hälvettyä ja talouden ottaessa kansainvälisiä ensiaskeleitaan, väistyi multakin vaihteeksi sinipunaisen tieltä. Markkinatalous sai maailmanluokan mittasuhteet, mutta lamassakin näytimme sitten esimerkkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vaikka talous nousi, lama jäi elämään poliittisesti: sukupolvi, joka koki hallitsemattoman romahduksen omakohtaisesti tai vähintään lähipiirissään - siis lähes jokainen suomalainen - , ei välttämättä enää välittänytkään vaikuttamisen ilosanomaa jälkipolvilleen. Suora presidentinvaali oli uusi poikkeava vaikutuskanava, mutta se henkilöityi ja sopikin hyvin innokkaasti Euroviisuja ja Idolsia tekstiviestein äänestävälle kansalle. Mutta mitä tapahtui jääkiekon luvatun maan kansalaisten kyvylle hyökätä, puolustaa ja taklata - äänestyskoppien kautta?
Uskon, että tästä juonenpätkästä Timo Soini sai kiinni. Vanha SMP oli populismia ajassa, jossa poliittinen kenttä eli väistämättä edelleen Neuvostoliiton varjossa. Sieltä Soini kuitenkin oppi tavan puhutella kansaa. Kun katsoin "Soinin savotta"-dokumenttia vaalien jälkeen, kummastelin, mikseivät perinteiset puolueet olleet vain tehneet kuten myyntialallakin totuus kuuluu: "back to the basic". Professori Esko Valtaojan ovela kyseenalaistus demokratian tasapuolisuudesta oikeastaan vain nosti Soinin osakkeita: Toimiiko demokratia, jos hätiköidysti ja vailla tietoa annettu ääni on yhtä arvokas kuin harkittu ja asiaperusteisesti päätetty? Vaikka kaupunkilaisten näennäisälykäs ryhmä julistaakin Soinia junttien edusmieheksi, luulen että Valtaojan ohella juuri Soini tuli samaan johtopäätökseen. Tai tuli siihen jo väitellessään populismista.
Samalla kun Keskusta teki käsittämättömän virheen ehdokasasettelussaan, Perussuomalaiset tekivät sen harkiten. Kun puolue samalla asetti ehdolle pääosin asiaansa uskovia tavallisia ihmisiä, jotka vaaleissa saivat taakseen tuhansia äänestäjiä, jokainen voi vetää tästä johtopäätöksen. Vaikka paneeleissa puhuttiin Portugalin tukipaketista, maahanmuutosta ja monista arvokysymyksistä, Soinin klaanin äänet kumpusivat peruspalvelujen päivittäiskäyttäjistä ja kaupan kassakuittinsa tarkkaan syynäävistä suomalaisista: perussuomalaisista. Soinia itseään lukuunottamatta ei ollut megaluokan ääniharavia tai kansaa villitseviä julkimoita. Kike Elomaahan ei uskonut edes Varsinais-Suomen naisväki; Suomen Kuvalehdessä todettiin, että väki tuntee tämän aivan liian hyvin. Tuntuu, että politrukit tuovat haastatteluissa esiin aivan liian suuren luokan syitä siihen, että Keskusta koki historiansa pahimman tappion, tai että "viesti ei mennyt perille" kuten aiemmin on ollut tapana sanoa. Ihminen toimii päätöksissä tunneperäisesti ja perustelee sen jälkeenpäin järjellä, ja tämänkin Soini oli ymmärtänyt. Keskustan imago vieraantui potkukelkallaan Pihtiputaan raittia tempovan Tuulikin arkipäivästä, ja Kotkan kantakrouvissaan istuvan seppä-Ilmarin näköpiirissä Demarit olivat saaneet puheenjohtajakseen äidinkielenopettajan - ammattilaisen, jota Ilmari kavereineen yläasteikäisenä heitteli kuminpalasilla ja vain nautti saadessaan jälki-istuntoa. Sillä se kunnia ja karisma kundiporukassa kasvoi. Näille ihmisille puhuttiin "suurella sydämellä ja pienellä budjetilla", ja asiat pistettiin pakettiin siinä muodossa että Tuulikki ja Ilmari totesivat illalla kunnan uimahallin saunassa, että "kyllä se näin on". Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja Perussuomalaiset tarjosivat grillimakkaran sinapilla, ettei tarvitse ruokalistaa varten tulkkia palkata.
Miksi tämä sitten on palvelus suomalaiselle demokratialle? Ehdottomasti siksi, että reaktio on niin valtava! Kun olen vuosien mittaan itse ottanut, monien aasinsiltojen jälkeen, puheenaiheeksi politiikan tai historian, olen saanut pitää vaikkapa tunnin pituisen monologin. Niitä, jotka nyt suuna päänä toimivat oikeina liberalismin, kansainvälisyyden ja modernin politiikan airueina, ei saanut väen vängälläkään mukaan keskusteluun vielä vuosi sitten. Tarvitaanko siis selkää hivelevä uhka, ennen kuin herätys tulee ja toiminta alkaa?
Otsikot kertoivat, että niin vihreät kuin perussuomalaisetkin nuoret olivat saaneet satoja uusia jäseniä. Yksi merkki tämäkin. Nuoret järjestytyvät voittajiin, koska he todistivat että vaikuttamiseen on mahdollisuus. Ja toiset ryhmittyivät torjujiin, ymmärtäen, että revanssin paikka on neljän vuoden päästä. Se, mistä suomalaiset niittävät otsikoita jääkiekossa, oli viimein iskenyt nyt myös poliittisiin asenteisiin. Jos tämä syntyy itsetietoisesti, maan sisäisistä lähtökohdista ja riittävän informaation siivittämänä, se on demokratiaa parhaimmillaan. Emme ole enää kahden valtakunnan välisessä jännitteessä elävä pienvaltio, eikä informaatio suodatu sen hetkisen valtakoneiston antaman normiston mukaisesti. Nykyisessä maailmassa kansalaisaktiivisuus voi todella muuttaa asioita ennennäkemättömän nopeasti, ja vaikka se shokki monelle "sivistyneelle" olikin, ensimmäisenä sen todisti Timo Soini ja Perussuomalaiset. Useampi metallimies, kotiäiti ja taksikuski varmasti luki "Timon Plokia" kuin mitä skumppalasi hyppysissään sievistelevät muodin moniosaajat kaupungin parhaissa kortteleissa lukivat Annin, Osmon tai Jyrkin artikkeleita. Ja Jytkyhän se sieltä tuli.
Keskustelussa kuitenkin unohdetaan se olennainen fakta, että moni perussuomalaisista läpimenijöistä on koulutettuja, kokeneita vähintään omalla alallaan ja osa aktiivisia kunnallispoliitikkoja. Maahanmuuttokriitikoiden kärkikaartia oli seitsemäsosa edustajista, ja naisia suhteessa hyvin paljon sovinistiseksikin leimatussa puolueessa. Ehdokkaana Halla-Ahon kanssa samassa vaalipiirissä oli Päiväntasaajan Guinesta kotoisin oleva maahanmuuttaja, ja Pirkanmaalta taas lehdistönkin tunnustama nuori muotibloggari. Ruotsissa saadaan kammiovärinää suomalaisesta "äärioikeiston" noususta, mutta eduskunnassa Peurssuomalaiset istuvat Keskustasta vasemmalla. Siis, vasemmistopuolueena. Kärjistän nyt tarkoituksella, mutta en malta olla vertaamatta: kun kansa nousi vakiintuneita vallankäyttäjiä vastaan Pohjois-Afrikassa, Gaddafi ja valtameren takana myös Chavez alkoivat mekkaloida, vihjaillen enemmän tai vähemmän suoraan, että muutos on uhka. Ruotsi on demokratia, mutta vanhan aatelisvaltion valta on niin selkeästi kanavoitunut, että reaktiossa saattoi olla mukana jopa ripaus pelkoa. Mitäpä JOS länsinaapurimme ei olisikaan enää vanhojen osiensa summa, ja paikallinen Soini kääntäisikin oven lukkoon Wallenbergien suvulta? Tässä asiassa koin, että Suomi todisti juuri olevansa rehellisempi demokratia: valta voi olla vasemmalla (SKDL 1945), oikealla, keskellä tai kaikilla (Sateenkaari 1995).
Oma näkemykseni on, että Soini ei muutu tyhmemmäksi kun hallitusneuvottelut koittavat. En usko, että nykyinen "perussuomi" on sekään enää kirjaimellisesti pellolla. EU:ta ei ryhdytä hajottamaan, rahaliittoa potkimaan perustuksiltaan tai energiantuotantoa siirtämään holtittomalle linjalle. Soini itse totesi voiton olleen mahdollinen vain niiden oppien myötä mitä hän europarlamentista haki, eikä sieltäkään ole tullut ainuttakaan otsikkoa "populistin häiriökäyttäytymisestä". Vennamo kannettiin eduskunnasta ulos, Soini ei samaa kyyditystä ole parlamentista saanut. Jos ihmistuntijana olen yhtään kehittynyt ajan myötä, uskon Soinin pitävän kovat kulissit mutta tekevän tarvittavan kompromissin - tätä helpottaa Jutta Urpilaisen selkeä tuki Perussuomalaisten hallitusvastuun kohdalla. Iivisniemen keittiössä lienee jo käsikirjoitus, jossa kansalle kerrotaan mikä kompromisseihin vei, ja miten se on kaikille edullisin ratkaisu. Ja että vallan kammareissa tullaan kuulluksi vain, jos siellä ollaan sisällä!
"Kansa" joka tiesi, sieti myös Soinin parlamenttiseikkailun. Suurten puolueiden olisikin soveliasta löytää se viisasten kivi, jolla Soini tuntui muutamassa vuodessa tutustuneen likipitäen koko Suomeen, jokaisen kylän kirvesmieheen ja taajaman sairaanhoitajaan. Jos Persut on yhtä kuin Soini, niin jo on ison miehen pitänyt propagandaministerinsa Ford Kugan kyydissä kiitää siinä määrin, että käsikin on kättelyistä känsillä. Mikäli kenttäväki ja tavallinen vaalityötä tekevä peruspersu onkin se aito menestyksen rakentaja, silloin Timo ei vienyt Keskustalta paitsi sahatavaraa liiteristä, vaan myös rangatkin metsästä. Toivoa sopii perunoita jakaneen Korhosen parhaaksi, että sinisen futiskaulaliinan lepatuksessa ei valloitettu maaperääkin Pohjanmaan kautta.
Jos tämä vaalitulos saa aktivoitumaan niin työttömän perheen teinit, taiteilijasuvun nuorison, kantabaariinsa jumittuneen kirvesmiehen kuin Stockmannin exclusive-asiakkaat sekä Toyota Priustaan uuteen vaihtavat citytietoiset, olemme kokemassa vaikuttamisen ja demokratian uuden nousun. Vaikka Timo Soinin kasvot eivät kuulukaan päiväunien pääaiheisiin Etelä-Helsingin urbaaneilla kaduilla, ne ovat se syy miksi sielläkin puhutaan nyt politiikkaa - myös energiapolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja EU-politiikkaa. Soini on syy, aktiivisuus on seuraus. Kuka tietää, vaikka syykin osoittautuu kaupunkilaisnuorison maalaamaa kauhukuvaa paljon paremmaksi.
Vanha totuus on, että pelko tulee kohdata! Miksemme siis kutsuisi Perussuomalaisten eduskuntaryhmää juuri avautuneeseen Kiasman ARS-näyttelyyn? Kuka ottaa kopin...
Sotien jälkeinen Suomi oli poliittisesti värikäs - joskin myös epävakaa. Kuin 80-luvun Etelä-Amerikan valtiot. Osa näki uhkaa lännessä, toinen idässä, ja jokaisella päättäjällä oli tässä pelissä oma painoarvonsa. Äänestämällä paitsi pystyi vaikuttamaan, sillä pystyi myös torjumaan. Historia muistaa suuret tapahtumat, mutta viime kädessä "tie miehen sydämeen vie vatsan kautta": Maalaisliiton riveistä tuli Suomen suvereeni johtaja 25 vuodeksi, ja kun Maalaisliitto vakioitui Keskustaksi ja harmaantui poliittisesti, oli heikon puolella SMP. Pitkään Sorsan ja Virolaisen kaltaisia voimapoliitikkoja ei voinut kuvitellakaan sivuuttavansa, ja siinä sivussa Kokoomus pysyi sijaiskärsijän osassa. Vasta Kekkosen varjon hälvettyä ja talouden ottaessa kansainvälisiä ensiaskeleitaan, väistyi multakin vaihteeksi sinipunaisen tieltä. Markkinatalous sai maailmanluokan mittasuhteet, mutta lamassakin näytimme sitten esimerkkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vaikka talous nousi, lama jäi elämään poliittisesti: sukupolvi, joka koki hallitsemattoman romahduksen omakohtaisesti tai vähintään lähipiirissään - siis lähes jokainen suomalainen - , ei välttämättä enää välittänytkään vaikuttamisen ilosanomaa jälkipolvilleen. Suora presidentinvaali oli uusi poikkeava vaikutuskanava, mutta se henkilöityi ja sopikin hyvin innokkaasti Euroviisuja ja Idolsia tekstiviestein äänestävälle kansalle. Mutta mitä tapahtui jääkiekon luvatun maan kansalaisten kyvylle hyökätä, puolustaa ja taklata - äänestyskoppien kautta?
Uskon, että tästä juonenpätkästä Timo Soini sai kiinni. Vanha SMP oli populismia ajassa, jossa poliittinen kenttä eli väistämättä edelleen Neuvostoliiton varjossa. Sieltä Soini kuitenkin oppi tavan puhutella kansaa. Kun katsoin "Soinin savotta"-dokumenttia vaalien jälkeen, kummastelin, mikseivät perinteiset puolueet olleet vain tehneet kuten myyntialallakin totuus kuuluu: "back to the basic". Professori Esko Valtaojan ovela kyseenalaistus demokratian tasapuolisuudesta oikeastaan vain nosti Soinin osakkeita: Toimiiko demokratia, jos hätiköidysti ja vailla tietoa annettu ääni on yhtä arvokas kuin harkittu ja asiaperusteisesti päätetty? Vaikka kaupunkilaisten näennäisälykäs ryhmä julistaakin Soinia junttien edusmieheksi, luulen että Valtaojan ohella juuri Soini tuli samaan johtopäätökseen. Tai tuli siihen jo väitellessään populismista.
Samalla kun Keskusta teki käsittämättömän virheen ehdokasasettelussaan, Perussuomalaiset tekivät sen harkiten. Kun puolue samalla asetti ehdolle pääosin asiaansa uskovia tavallisia ihmisiä, jotka vaaleissa saivat taakseen tuhansia äänestäjiä, jokainen voi vetää tästä johtopäätöksen. Vaikka paneeleissa puhuttiin Portugalin tukipaketista, maahanmuutosta ja monista arvokysymyksistä, Soinin klaanin äänet kumpusivat peruspalvelujen päivittäiskäyttäjistä ja kaupan kassakuittinsa tarkkaan syynäävistä suomalaisista: perussuomalaisista. Soinia itseään lukuunottamatta ei ollut megaluokan ääniharavia tai kansaa villitseviä julkimoita. Kike Elomaahan ei uskonut edes Varsinais-Suomen naisväki; Suomen Kuvalehdessä todettiin, että väki tuntee tämän aivan liian hyvin. Tuntuu, että politrukit tuovat haastatteluissa esiin aivan liian suuren luokan syitä siihen, että Keskusta koki historiansa pahimman tappion, tai että "viesti ei mennyt perille" kuten aiemmin on ollut tapana sanoa. Ihminen toimii päätöksissä tunneperäisesti ja perustelee sen jälkeenpäin järjellä, ja tämänkin Soini oli ymmärtänyt. Keskustan imago vieraantui potkukelkallaan Pihtiputaan raittia tempovan Tuulikin arkipäivästä, ja Kotkan kantakrouvissaan istuvan seppä-Ilmarin näköpiirissä Demarit olivat saaneet puheenjohtajakseen äidinkielenopettajan - ammattilaisen, jota Ilmari kavereineen yläasteikäisenä heitteli kuminpalasilla ja vain nautti saadessaan jälki-istuntoa. Sillä se kunnia ja karisma kundiporukassa kasvoi. Näille ihmisille puhuttiin "suurella sydämellä ja pienellä budjetilla", ja asiat pistettiin pakettiin siinä muodossa että Tuulikki ja Ilmari totesivat illalla kunnan uimahallin saunassa, että "kyllä se näin on". Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja Perussuomalaiset tarjosivat grillimakkaran sinapilla, ettei tarvitse ruokalistaa varten tulkkia palkata.
Miksi tämä sitten on palvelus suomalaiselle demokratialle? Ehdottomasti siksi, että reaktio on niin valtava! Kun olen vuosien mittaan itse ottanut, monien aasinsiltojen jälkeen, puheenaiheeksi politiikan tai historian, olen saanut pitää vaikkapa tunnin pituisen monologin. Niitä, jotka nyt suuna päänä toimivat oikeina liberalismin, kansainvälisyyden ja modernin politiikan airueina, ei saanut väen vängälläkään mukaan keskusteluun vielä vuosi sitten. Tarvitaanko siis selkää hivelevä uhka, ennen kuin herätys tulee ja toiminta alkaa?
Otsikot kertoivat, että niin vihreät kuin perussuomalaisetkin nuoret olivat saaneet satoja uusia jäseniä. Yksi merkki tämäkin. Nuoret järjestytyvät voittajiin, koska he todistivat että vaikuttamiseen on mahdollisuus. Ja toiset ryhmittyivät torjujiin, ymmärtäen, että revanssin paikka on neljän vuoden päästä. Se, mistä suomalaiset niittävät otsikoita jääkiekossa, oli viimein iskenyt nyt myös poliittisiin asenteisiin. Jos tämä syntyy itsetietoisesti, maan sisäisistä lähtökohdista ja riittävän informaation siivittämänä, se on demokratiaa parhaimmillaan. Emme ole enää kahden valtakunnan välisessä jännitteessä elävä pienvaltio, eikä informaatio suodatu sen hetkisen valtakoneiston antaman normiston mukaisesti. Nykyisessä maailmassa kansalaisaktiivisuus voi todella muuttaa asioita ennennäkemättömän nopeasti, ja vaikka se shokki monelle "sivistyneelle" olikin, ensimmäisenä sen todisti Timo Soini ja Perussuomalaiset. Useampi metallimies, kotiäiti ja taksikuski varmasti luki "Timon Plokia" kuin mitä skumppalasi hyppysissään sievistelevät muodin moniosaajat kaupungin parhaissa kortteleissa lukivat Annin, Osmon tai Jyrkin artikkeleita. Ja Jytkyhän se sieltä tuli.
Keskustelussa kuitenkin unohdetaan se olennainen fakta, että moni perussuomalaisista läpimenijöistä on koulutettuja, kokeneita vähintään omalla alallaan ja osa aktiivisia kunnallispoliitikkoja. Maahanmuuttokriitikoiden kärkikaartia oli seitsemäsosa edustajista, ja naisia suhteessa hyvin paljon sovinistiseksikin leimatussa puolueessa. Ehdokkaana Halla-Ahon kanssa samassa vaalipiirissä oli Päiväntasaajan Guinesta kotoisin oleva maahanmuuttaja, ja Pirkanmaalta taas lehdistönkin tunnustama nuori muotibloggari. Ruotsissa saadaan kammiovärinää suomalaisesta "äärioikeiston" noususta, mutta eduskunnassa Peurssuomalaiset istuvat Keskustasta vasemmalla. Siis, vasemmistopuolueena. Kärjistän nyt tarkoituksella, mutta en malta olla vertaamatta: kun kansa nousi vakiintuneita vallankäyttäjiä vastaan Pohjois-Afrikassa, Gaddafi ja valtameren takana myös Chavez alkoivat mekkaloida, vihjaillen enemmän tai vähemmän suoraan, että muutos on uhka. Ruotsi on demokratia, mutta vanhan aatelisvaltion valta on niin selkeästi kanavoitunut, että reaktiossa saattoi olla mukana jopa ripaus pelkoa. Mitäpä JOS länsinaapurimme ei olisikaan enää vanhojen osiensa summa, ja paikallinen Soini kääntäisikin oven lukkoon Wallenbergien suvulta? Tässä asiassa koin, että Suomi todisti juuri olevansa rehellisempi demokratia: valta voi olla vasemmalla (SKDL 1945), oikealla, keskellä tai kaikilla (Sateenkaari 1995).
Oma näkemykseni on, että Soini ei muutu tyhmemmäksi kun hallitusneuvottelut koittavat. En usko, että nykyinen "perussuomi" on sekään enää kirjaimellisesti pellolla. EU:ta ei ryhdytä hajottamaan, rahaliittoa potkimaan perustuksiltaan tai energiantuotantoa siirtämään holtittomalle linjalle. Soini itse totesi voiton olleen mahdollinen vain niiden oppien myötä mitä hän europarlamentista haki, eikä sieltäkään ole tullut ainuttakaan otsikkoa "populistin häiriökäyttäytymisestä". Vennamo kannettiin eduskunnasta ulos, Soini ei samaa kyyditystä ole parlamentista saanut. Jos ihmistuntijana olen yhtään kehittynyt ajan myötä, uskon Soinin pitävän kovat kulissit mutta tekevän tarvittavan kompromissin - tätä helpottaa Jutta Urpilaisen selkeä tuki Perussuomalaisten hallitusvastuun kohdalla. Iivisniemen keittiössä lienee jo käsikirjoitus, jossa kansalle kerrotaan mikä kompromisseihin vei, ja miten se on kaikille edullisin ratkaisu. Ja että vallan kammareissa tullaan kuulluksi vain, jos siellä ollaan sisällä!
"Kansa" joka tiesi, sieti myös Soinin parlamenttiseikkailun. Suurten puolueiden olisikin soveliasta löytää se viisasten kivi, jolla Soini tuntui muutamassa vuodessa tutustuneen likipitäen koko Suomeen, jokaisen kylän kirvesmieheen ja taajaman sairaanhoitajaan. Jos Persut on yhtä kuin Soini, niin jo on ison miehen pitänyt propagandaministerinsa Ford Kugan kyydissä kiitää siinä määrin, että käsikin on kättelyistä känsillä. Mikäli kenttäväki ja tavallinen vaalityötä tekevä peruspersu onkin se aito menestyksen rakentaja, silloin Timo ei vienyt Keskustalta paitsi sahatavaraa liiteristä, vaan myös rangatkin metsästä. Toivoa sopii perunoita jakaneen Korhosen parhaaksi, että sinisen futiskaulaliinan lepatuksessa ei valloitettu maaperääkin Pohjanmaan kautta.
Jos tämä vaalitulos saa aktivoitumaan niin työttömän perheen teinit, taiteilijasuvun nuorison, kantabaariinsa jumittuneen kirvesmiehen kuin Stockmannin exclusive-asiakkaat sekä Toyota Priustaan uuteen vaihtavat citytietoiset, olemme kokemassa vaikuttamisen ja demokratian uuden nousun. Vaikka Timo Soinin kasvot eivät kuulukaan päiväunien pääaiheisiin Etelä-Helsingin urbaaneilla kaduilla, ne ovat se syy miksi sielläkin puhutaan nyt politiikkaa - myös energiapolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja EU-politiikkaa. Soini on syy, aktiivisuus on seuraus. Kuka tietää, vaikka syykin osoittautuu kaupunkilaisnuorison maalaamaa kauhukuvaa paljon paremmaksi.
Vanha totuus on, että pelko tulee kohdata! Miksemme siis kutsuisi Perussuomalaisten eduskuntaryhmää juuri avautuneeseen Kiasman ARS-näyttelyyn? Kuka ottaa kopin...
Tilaa:
Kommentit (Atom)