Stabiili Suomi

Kesä on antanut yhteiskunnan avainpelaajille aikaa katsella taivaanrantaa ja kuunnella hiljaisuutta, ja selkeästi jäsentää ajatuksiaan. Elokuun lähestyessä keskusteluun ja lehdistöön alkaa ilmestyä uusia ideoita, ehdotuksia ja kannanottoja, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä Suomelle nykytilanteessa.

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen nostaa esille kokonaisen ajattelutavan - ja byrokratian - remontin. Tämä on ollut useina iltoina yltyvissä puheenparsissani tuttu aihe, sillä pienen maan dynamiikan jarruna on syvälle kylmän sodan vuosiin juurtunut byrokratia. Uudistuksia rakennetaan vanhoille perustuksille, vaikka Eurooppakin tarjoaa meille viimeisen vuosisadan ajalta lukuisia hyviä, ja sitäkin useampia huonoja esimerkkejä, kuinka toimia. Historian unohtaminen aloittaa toiston kierteen, ja historian merkitysten ymmärtämättömyys avaa ovet itsekeskeiselle opportumismille: ihmisellä on poikkeuksetta taipumus nähdä itsensä "Lännen uudisraivaajana" ja pioneerina, joka keksii pyörän ensimmäistä kertaa. Jos parissamme olisi saduista tuttuja satoja vuosia vanhoja hahmoja, monilta virheiltä vältyttäisiin, sillä aina olisi joku kertomassa itse koetuista historian tapahtumista. Kun tämä ketju katkeaa, uusi sukupolvi soveltaa ja referoi tapahtumat kuten katolinen kirkko Raamatun - evankeliumit valitaan sen mukaan, miten ne sopivat omaan maailmankatsomukseen ja palvelevat omia tarkoitusperiä. Apostoleja riitti, profeetat kiersivät, ja optuslapsiakin oli enemmän kuin neljä - konsiilit eivät vain katsoneet muuta tarpeelliseksi.

Maailmassa vallitsee nyt historiallisesti harvinainen tasapaino - vaikka uutisointi ja median nopea reagointi tekee siitä useimpien mielessä totuttua rauhattomamman. Tasapaino siksi, että johtavista talouksista on tullut vertailukelpoisia, liikkuvuus on suhteellisen vapaata, ja kokemuksia pystytään myös jakamaan globaalisti aivan yksilötasolta lähtien. Kaukoitä ei ole enää "mystinen" muissa kuin matkatoimistojen mainoksissa, toisaalta valtaosa kehittyvien maidenkin kansalaisista on kiinni globaalissa viestinnässä - ei vain vastaanottajana, vaan sisällön tuottajana. Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten Pohjoismaalaiselle hyvinvointivaltiolle?

Pieni kansa, jolla on korkea koulutustaso, yleissivistys ja tukeva yhteiskuntajärjestys, voi lähituleivaisuuden muuttuvassa maailmassa toimia vain joustavan liikkuvuuden periaatteella. Protektionismi ei ole koskaan suojannut maata, jolla ei ole resursseja kääntyä sisäänpäin - ja vaikka taoudellisesti se olisi mahdollisesti, se kääntää asetelmat maata vastaan nopeasti. Suomessa usein vedotaan rooliimme yhteiskunnallisissa tehtävissä, mutta niiden lähtökohdat ja perusta ovat yhtälailla kylmän sodan vuosien itsetunnon korostusta vaatineissa näytönpaikoissa: YK, rauhanturvatehtävät, Ety-kokous, näkyvästi raportoidut ulkomaanvierailut, EU:n leiriin liittyminen heti mahdollisuuden avautuessa jne. Euroalueeseen liittyminen oli Suomen kannalta ehdottoman hyvä asia, mutta kritiikittömyys ja hegemonia sen yhteydessä nojasi pitkään silti vanhoihin rakenteisiin. Tarve alleviivata Suomen aktiivista roolia Euroopan ytimessä, kuuluvuutta länteen, ja hyviä suhteita kaikkiin suututtamatta ketään, ovat paistaneet läpi aina näihin päiviin saakka. Mutta kenelle tätä rooliamme enää todistamme? Objektiivisesti seuraten vaikuttaa, että Suomen vielä perustaen monet valintansa 30 vuoden takaisiin mielikuviin, jopa Venäjä katsoo aivan eri aktiivisuudella tulevaan, ja käyttää menneisyyttä ainoastaan retoriikassa ja median aseena - tietäen, että se ylittää uutiskynnyksen ja pysäyttää naapurimaiden rytmin jopa kansalaistasolla. Vaikutusvalta on suurin valta, ja Putinin hallinto ei arkaile hyödyntää Neuvostohistorian luomia traumoja. Tätä voisi kutsua vaikkapa "negatiiviseksi nostalgiaksi".

Rauhan aikana pyritään hiljentämään vertailukohtien etsiminen sotahistoriasta ja kansojen välisistä konflikteista, mikä sinällään on harmillista, sillä konflikteihin kiteytyvät aina ihmisten ja heidän arvojensa johtamat toimintametodit pähkinänkuoressa. Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja ulkopuolisilla tekijöillä on vähemmän vaikutuksia - ja toiminnan ydin on selkeämmin tulkittavissa. Lisäksi nämä historialliset tapahtumat ovat aina harvinaisen tarkkaan raportoitu, antaen käyttöömme millintarkan aineiston. Tärkeää olisikin, että näistä tapahtumista riisuisimme sentimentaaliset tekijät, historian painolastin ja poliittiset värit - ja keskittyisimme strategioihin ja taktiikkaan, jolla pieni ryhmä ihmisiä on voinut nopeilla ratkaisuilla tehdä läpimurron, joka ei kirjaviisaiden teorioiden mukaan pitänyt olla mahdollista.

1990-luvun Suomi oli laman tainnuttama, mutta samalla pohjalla - myös hyvässä. "Kyllä minä tiedän"-asenne oli murskattu, kansallinen itsetunto ja luottamus vanhoihin rakenteisiin tipotiessään. Kukaan ei ollut suoraan hengenvaarassa, mutta syntyi tarve rakentaa, kuten 1940-50-luvuilla. Kukaan tuskin odotti tai edellytti viisinumeroista kuukausipalkkaa, pitkiä lomia, pekkaspäiviä ja vanhempainvapaita, jotta suostuisi suunnittelemaan seuraavan sukupolven piirilevyn? Lahjarahaa ei ollut, ja jos ulkomailta apua tuli, se olisi korkeintaan ollut alihintaan suoritettu yrityskaappaus. Tuolloin, vasta EU-prosessissa oleva heittelehtivän valuutan Suomi, selvisi kaappauksilta koska olimme vielä markkina, joka suuria pelureita ei kiinnostanut. Teknologia, telakat ja metsäteollisuus piti pelastaa omien patruunoiden ja pelimiesten ratkaisevilla liikkeillä. Vertailukohta löytyy 30-luvun Saksan mobiilista panssariarmeijasta: sodan syttyessä sen menestys nojasi tekijöihin, jotka saivat vastustajat pitäytymään poteroissaan, tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen, ja viittaamaan kintaalla todelliselle uhkalle. Kuten Ericsson tai Alcatel puhelinvalmistajina suhtautuivat Nokiaan, niin suhtautuivat Ranska ja jopa Puola armeijoineen Saksan iskukykyyn. Luvuissa mitattuna Saksan armeija ei välttämättä olisi 1939 kyennyt edes lyömään Puolaa: vaikka asiaa olisi tutkittu numeroissa ties monenko tilastonikkarin toimesta, Saksan hyökkäys olisi näyttänyt uhkapeliltä. Samaa sanottiin Nokiasta, joka unohti verkot, ja keskittyi matkapuhelimiin. Ennen kaikkea hyvin muotoiltuihin, laadukkaisiin, suurilla näytöillä ja helpolla logiikalla varustettuihin laitteisiin (vrt. 2000-luvun Symbian-puhelimet, joista tuli esikuviensa vastakohta, kuluttajien reaktioista huolimatta). Miten oli mahdollista, että Saksan armeijat vyöryivät Puolan ytimeen ainostaan kahdessa viikossa, ja yksinomaan panssareiden ja ilmavoimien ansiosta? YKSI: Strategia perustui nuoren kenraalikunnan uusiin ajatuksiin, joka perustui täysin uuteen teknologiaan, ja sivuutti tykistöön ja jalkaväkeen perustuvan toimintamallin, jossa panssarit tukivat hitaasti etenevää jalkaväkeä. KAKSI: teknologisesti moderneihin koneisiin ja panssarehin, joissa - yllättäen - ei ollut tehokasta aseistusta (Saksan Panzer I ja II-mallit hävisivät niin ranskalaisille, briteille kuin jopa osalle Puolan kalustosta), mutta tehokas liikkuvuus, ja ensimmäisenä keskitetty panssarisodanjohto, ja jokainen vaunu oli radioyhteydessä johtovaunuun (vertaa ilmasodankäynti tai laivasto). Lisäksi, vaununjohtaja teki vielä lopulta omat taktiset päätökensä tapahtumien edetessä, oli tietoinen kokonaistilanteesta radion välityksellä, mutta toimi itsenäisesti tarpeen tullen. Guderianin ja Mansteinin johtamat panssariryhmät pystyivät siis tekemään minuutien sisällä muutoksia manöövereihin, ja muuttamaan taistelun kulkua sen mukaan, mitä maasto, sää, vastustajan voimat tai asetetut tavoitteet vaativat. Näin toimi myös 1990-luvun puolivälin suomalainen valtiokoneisto - jopa sateenkaarihallitus - sekä liike-elämä. Spekulaatioon ei ollut varaa, valtion kanssa ei kestänyt puolustustaistelua vaan piti edetä kuin yhden moottorin menettänyt potkurikone: jos liike lakkaa, kone putoaa.

Mutta kuinka toimii hallitus - ja koko hallinto - nyt? Katsokaamme Ranskaa vuosina 1939-40. Useiden poliittisten käännösten, ja sekä oikeiston että etenkin kommunistien uhkan näännyttämä politiikka eli taantunutta vaihetta, jossa yksilöinäkin vahvojen hahmojen paukut oli käytetty sisäisen valtataistelun mikrotason selustanvarmistuksiin. Kuten Suomessa Perussuomalaisten nousun myötä, vanhojen puolueiden energia alkoi kulua varmistamiseen, ja vakauden ylläpitoon, ei uuden suunnitteluun. Vaikka klassinen sanonta kertoo, "Hyökkäys on paras puolustus", moisten lauseiden ääneen toteaminen rauhan aikana on provosointia. Vaikka emme elä sotilaallisen uhkan aikaa, ihmisten tapa toimia, ajatella, rakentaa strategioita ja toimia taktisesti ei ole muuttunut. Ainoastaan kenttä ja avaruudet ovat. Saksan hyökätessä Puolaan, jokainen näki kuin tuotettuna dokumenttina, kuinka nykyaikaisesti johdettu armeija toimii, ja miten sen huomattavasti vaatimattomammat voimat voivat saada aikaan mittavaa tuhoa - tai valloittajan näkökulmasta, tuloksia. Ja vaikka Saksan kaikki voimavarat oli sidottu Puolaan, ja länsirajan ylitykseen olisi riittänyt pelkkä Belgian armeija, mitään ei tehty. Syntyi tilanne, jossa lapsi peittää silmänsä ja uskoo muuttuvansa näkymättömäksi. Panssarivoimien modernisointi oli alun alkaen tehty ranskalaisten toimesta, aktiivisena toimijana muuan Charles De Gaulle. Ranskan hallinto kuitenkin torjui moiset muutokset, jotka saksalaiset innolla omivat, soveltivat ne teollisesti modernimpaan toimintaympäristöönsä, ja tuottivat sen vaatimat laitteet. Tämän jälkeen oma strategia ja ideat käännettiin heitä itseään vastaan - täydellisen yllätyksen kera, vaikka Ranskalla oli liki 9kk aikaa valmistautua. Maa vetäytyi Maginot-linjan taakse, unohtaen, ettei puolustuslinjan tykkejä edes oltu rakennettu kääntyviksi. Kun vihollinen löytyikin selustasta, kallis aseistus oli käynyt hetkessä toimintakelvottomaksi. Mittava panostus oli muuttunut turistikohteeksi alle kuukaudessa.

Vaan, mikä lopulta kaatoi myös Saksan? Ensimmäisenä syntyy aina idea omasta erehtymättömyydestä, kyvykkyydestä ja ylivertaisuudesta, ja lopulta horjumaton usko siihen, että määritämme itse toimintakentän, jossa olemme mukana. Emme siis enää olekaan pelaaja, vaan pelinrakentaja. Jopa taho, joka piirtää koko kentän, jossa toimimme omilla säännöillämme. Kun tämä virne tulee esiin ensi kertaa kabineteissa, siihen pitäisi puuttua - muta valitettavasti media, kansalaiset tai muut kriittiset voimat näkevät oireet vasta jopa 2-3 vuoden viiveellä. Korjausliike tulisi tehdä heti, mutta tässä tilanteessa valtaapitävät aina ottavat torjunta-asenteen, siirtävät itsensä kritiikin yläpuolelle. Saksa uskoi 1941 olevansa lyömätön maasodankäynnissä, ja vaikka vastoinkäymisiä tuli ketjussa, Neuvostoliittoon käännyttiin täysin opportunistisin suunnitelmin. Ja kun suunnitelma ei näyttänyt millään tapaa realistiselta vaan kokonaiskuva hahmottui rintaman venyessä ja huoltoyhteyksien saavuttaessa tuhansien kilometrien pituuden, päätetyistä tavoitteista ja ohjelmasta ei annettu periksi: päin vastoin, kriitikoita ryhdyttiin poistamaan rivistä, koko tehokkaan sodankäynnin ideologit Mansteinista Guderianiin siirrettiin syrjään, ja askel askeleelta pragmaattisten ja loogisten tavoitteiden sijaan alkoi nousta ideologisia ja periaatteellisia syitä jatkaa valitulla linjalla. Loistavan ja nerokkaan strategian ja joustavan taktiikan sijaan tuli jääräpäinen "viimeiseen mieheen" asenne.

Vaatiiko liikaa soveltamista löytää yhtäläisyydet 90-luvun, ja 2000-luvun alun eroihin Nokiassa? Sitä kautta myös kotimaisessa liike-elämän asenteessa, asetelmassa, ja valtionhallinnon kasvussa tilanteeseen, jossa hyvinvointi ja teollisuuden menestys ovat itsestäänselvyys, eivät kovassa paineessa tehtyjen rohkeiden ratkaisuiden - ja matkan varrella vallinneen joustavuuden, liikkuvuuden ja konsensuksen - tulosta? Suomi rakensi 90-luvulla vaatimattomista lähtökohdista teknologian, toimintatavan, tehokkuuden ja strategian joka pystyi vastaamaan avautuvan maailman haasteisiin, ja samalla Nokia loi täysin uuden käsitteen globaalin logistiikan parissa: sen toimitusketju ja reagointi kysyntään ja tarjontaan oli ennätysmäisen nopea, ja päätöksentekoketju pystyi tuottamaan ratkaisuja jopa tunneissa. 2000-luvun alussa 2-3 hengen johtoketjun sijaan oli muodostunut 9-10 hengen ketju (perustuen talossa työskennelleiden omakohtaisiin kertomuksiin), ja tätä kutsutaan byrokratiaksi. Tekijä, joka lopulta lamaannutti Kreikan talouden vuosikymmenien aikana, ja kaatui eurooppalaisten yhteiseksi vastuuksi hidastaen koko mantereen kehityksen. Suomi on hallinnollisesti nyt samassa tilanteessa kuin Ranska vuonna 1939: tilanteet elävät, uhkatekijät ovat tiedossa, omat vahvuudet on tutkittu lukemattomien työryhmien toimesta, liike-elämän viisaat ovat piirtäneet tiekarttoja ja nuoret oriit pitäneet palopuheitaan. Sen sijaan, että yksikään näistä - tai edes taitava yhdistelmä - kelpaisi hallitukselle ja virkamiehille, ongelmia siirretään eteenpäin kuin märkää suojalunta puskutraktorin aurassa. Kuitenkin jossain vaihessa lumimassa paisuu niin suureksi, että joko puhti loppuuu moottorista, tai massa valuu päältä ja sivuilta niin että koko traktori on taas lumen keskellä. Jos kuljettaja ei osaa päättää minne kuormansa työntää, eikä osaa päättää mitä karttaa lukisi vaikka niitä on nenän edessä useampi, ratkaisua ei tule: se on pakko tehdä.

Olennaista olisi nyt kyky ratkaisuihin, ja historia antaa meille elementit perustella se myös kansalle siten, että jokainen ne ymmärtää. Poliittisen runomitan sijaan voidaan käyttää sota-ajan dramaattisia vertauskohtia, koska olemme tilanteessa, joka ei ole tulevaisuuden kannalta yhtään sen mairittelevampi kuin toisesta näkökulmasta ottaen olisi sodan uhka. Nyt emme menetä ihmishenkiä, paitsi ehkä maastamuuton myötä - mutta joudumme pian jälleenrakentamaan maan vanhentuneista lähtökohdista, taloudellisten ja rakenteellisten pommien jäljiltä. Draamaa voidaan käyttää herättämään, järkeä perusteluun - ja rohkea johtaja myös ymmärtää, että ratkaisujen tekijältä voi pää pudota. Mutta maailmassa ei ole koskaan muutettu suuria linjoja ilman Churchilleja ja Roosevelteja: vaikka heidän voi katsoa pelastaneen vapaan maailman, ensimmäiselle se silti maksoi uran, ja toiselle terveyden. Paljon on annettava, jotta vähän voi saada.

Suomen on nyt valittava, olemmeko Guderianin kyydissä Ardennien takana toukokuussa 1940, vai Pauluksen päämajassa Stalingradissa joulukuussa 1942. Molempia johti sama päällystö ja esikunta - mutta jotain merkittävää oli tapahtunut noiden 2,5 vuoden aikana. Pienelle maalle jälkimmäinen vaihtoehto vie takaisin nollaruutuun, mutta toistaiseksi resurssit myös ensimmäiseen ovat.

Sloganit sivuun, toiminta keskiöön. Turpaan voi tulla, mutta kunnioitus ja sitä kautta vaalivoitot ansaitaan teoilla.

Asuntoja kansalle

Loikatkaamme seuraavaksi päivän - tai kuukauden, vuoden, tai vuosikymmenen - polttavaan kysymykseen pääkaupunkiseudun omistusasumisesta. Aihe, joka arkitasolla keskusteltaessa nostaa tunnelmaa kuin Lutherin kyseenalaiset lauselmat katolialaisen papiston keskuudessa Wittenbergissä.

Omistusasuminen on Suomessa pyhä. Maksoi se mitä hyvänsä, se on järkevää. On keskuselukumppanina sitten 18-vuotias abivuottaan viettävä lukiolainen, tai eläkeikää pikkuhiljaa lähestyvä Pertti Perusinsinööri vakaan valtioyhtiön uumenista, tätä tabua ei sovi sohaista. Mikäli kyseenalaistat bulkkituotantona kahdeksassa kuukaudessa pystyyn kyhätyn espoolaisparitalon arvon, saat osallesi ryppyisen otsan säestämän vihaisen katseen: huolimatta siitä, että kymmenen neliömetrin "etelään antavalta terassilta" avautuvat liki viisi metriä mittava esteetön näkymä lain vaatimaan nurmipintaiseen meluvalliin, ja jos geenit ovat antaneet asunnon isännälle enemmän kuin 185 senttimetriä pituutta, naapurin grilliherkut voi aidan - terassin mittaisen sellaisen - yli tarkistaa kertavilkaisulla, varvistamatta. "Laadukkaasti suunnitellun" kylpyhuoneen kaakelit huutavat kilpaa standardia, valkoisen kiiltävän ja lattian harmaan klinkkerin kilpaillessa asukkaan huomiosta aamutoimien lomassa. "Korkeatasoisesti varustetun" keittiön graniittijäljitelmälevyn 20 euron metrihinta Puukeskuksessa on tarpeetonta triviaa, sillä rahat on pistetty parhaaseen talteen, mitä luojan luoman taivaan alla ajatella saattaa. Kaupan päälle tullut "takkavaraus" on kuin se Lada Samaran "radiovalmius" 1980-luvun lopulta - asukas itse vastatkoon, millaisen nunnauunin nurkkaan mahduttaa, ja josko se sitten vetää - ulos- tai sisäänpäin.

Standardiasumisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa: jos fokus on kodin ulkopuolella, kaikin puolin helppo arki jättää voimavarat mielekkäämpään tekemiseen. Ristiriitaista tosin tästä näkökulmasta on, miksi suomalainen eläkeläinen haluaa asua avarasti Espanjassa, kun ulkona voi viettää 300 päivää vuodesta - mutta "järkevän" ahtaasti Suomessa, jossa tunneissa mitattuna 2/3 vuodesta kuluu sisätiloissa. Jos arjen prioriteetit myös kohdistuisivat enemmän kodin ulkopuolella vietettyyn aikaan, kenties myös asumisessa kohtaisimme enemmän hollantilaisen mallin: asuminen itsessään ratkaisee, ei se, millä tapaa se on rahoitettu.

Kliimaksi syntyy kuitenkin neliöhinnasta. Pysähdyn taajaan Pariisissa kävellessäni kiinteistönvälittäjien ikkunoiden eteen. Yleistiedon tasolla tiedän, että ranskalaistan ja suomalaista omistusasumista voi pitkälti verrata toisiinsa (toisin kuin vaikkapa ruotsalaista, saati yhdysvaltalaista), joten johtopäätöksiä on helppo vetää. Jo historiansa vuoksi Pariisissa toki on tarjolla asuntoja, joiden hinnassa ei puristiseen mielenlaatuun tottuneelle ole "mitään järkeä" - mutta näiden aatelisajoista muistuttavien linnakkeiden seasta voidaan poimia paljon miettimisen aiheita. Mikäli trendikkäältä ja elävältä Marais'n alueelta saa ostettua 1700-luvun talon remontoidun yksiön 300.000 eurolla, mitä 25-30 neliöisen asunnon voisi odottaa maksavan Ullanlinnassa, Töölössä tai Kalliossa? Mikäli 8:n alueen leveän esplanadin Haussmann-arkkitehtuurilla toteutetun 1800-luvun talon kattohuoneisto, toki vain 48m2, mutta asunnon mittaisella parvekkeella kadulle, maksaa design-kalusteineen 430.000euroa, mitä n.50m2 asunnon pitäisi maksaa uudistuotantona Sepänpuiston vieressä? Kun Pariisissa lomaesonkina asunnosta voi yksiön osalta pyytää 200euron päivävuokraa, ja kaksion vuokrata 2500e:lla kk/ssa, paljonko Helsingin Kalliossa on vuokratulo?

Tuoreimman Suomen Kuvalehden (13-14/2013) asuntoaiheisten artikkelien myötä tuli havahduttua taas Etelä-Suomalaisen urbaaniuskonnon realiteetteihin: voiko kukaan järjen ääntä kunnioittava kansalainen maksaa Espoon Tapiolaan rakennettavasta kerrostaloasunnosta 10.000 euron neliöhintaa? Miten on perusteltavissa, että Tapiolan mahtavissa (ei!) kansallismaisemissa (ei!) sijaitseva, massarakennusyhtiön peruselementeistä koottu betonihässäkkä on hinnaltaan valuuttakorjattuna täysin saman arvoinen kuin Manhattanin Upper East Siden luksukseksi luokiteltava kerrostaloasunto? Onko Tapiolan Stockmannin inspiroiva julkisivu verrannollinen näkymään Central Parkiin? Mikäli vastaus on "kyllä", ei oletettavasti menee kauaa, kun Donald Trump yhtiöineen saapuu ostamaan koko kerrostaloalueen Tapiolasta, jos ehtii ennen Qatarin emiirejä. Tosiasia kuitenkin lienee, että rakennusliikkeet voivat nykyisellä korkotasolla seisottaa ylihinnoiteltuja asuntoja vuoden-parikin, kunnes Helsingin keskustan design-laseissa viihtyvä viileä mainistoimiston kellokas paukauttaa punaisilla henkseleillään mustelmat rintapieliin, ja raapaisee vanhempien takauksessa Aktiasta ennätysmäisen asuntolainan. Sillä, kolme miljoonaa mummon markkaa 50-neliöisestä betonitalon kolmoskerroksen kaksiosta on "fiksu investointi loppuelämäksi". Ja, suoraan sanottuna, turvat tukkoon siitä seikasta, että uudistuotannon yhteydessä ei yltiöpäisten vuokrien myötä kivijalkaliiketoiminta kukoista (paitsi Pizza Taxi ja Kosmetologi-Pirkko... Maija... Liisa... riippuen vuodesta), joten "arvio" maltillisesta yhtiövastikkeesta ei osu osapuilleenkaan kohdalleen rakennusliikkeen saatua huoneistot myytyä eteenpäin. Näin kuukausikustannukset naksuttavat "omassa" asunnossa jo lähellä itähelsinkiläisen kaupungin vuokra-asunnon täyttä vuokraa, ilman omaa talonmiestä tai vanhan kansan talkoita, joilla pikkuviat ja epäsiisteydet hävisivät näkyvistä tunneissa - nyt päivissä, joskus vasta viikkojen kuluessa.

Kuten monessa muussakin seikassa, aidosti perusasioihin perehtyneen, ja laadukasta työtä pohjimmiltaan arvostavan suomalaisen tilalle on tullut PR-suomalainen. Amerikkalainen post-war-malli synnytti pahvitalot ja komeat autot, mutta on tullut Suomeen aikana, kun Yhdysvalloissa etenkin rannikkojen osalta on lähennytty sitä, mistä taas paljolti Suomi oli tunnettu. Vaikka yleinen naurun aihe on jo vuosikymmeniä ollut Finlandia-talon marmorilaatat, niiden edustama linja pätee enenevissä määrin suomalaisen arjessa: jos osoite, materiaalit, nimet ja labelit näyttävät paperilla ensiluokkaiselta, tyytyväisyys on taattu, ja sitä ei sovi kyseenalaistaa. On kuin Jussipaita olisi pakko pitää päällä, vaikka kudontajälki pistäisi salmiakkikuviot sikin sokin ja hihat olisivat eripituiset.

Laadusta ja osaamiseen panostamisesta on aina hyvä maksaa. Työtä tulee arvostaa, ja toisen panoksen palkitseminen jopa hieman markkinoita suuremmalla summalla voi olla hyve, joka tuo hyvää myös paluupostissa. Mutta mikäli ylihinnoittelusta tulee standardi, alisuorittamisesta tulee sen seuraus: jos Espoolainen asunto todella on 10.000 euron arvoinen neliöltä, riippumatta siihen, käytetäänkö kynnyslistoihin sekundamuovia ja kylpyhuoneisiin kahden euron kaakelia, lähtisitkö itse rakentajana ostamaan Carreran marmoria? Kauniin kaarevat parvekelasit eivät Eiranrannan (eli Hernesaaren) kerrostaloissa paljon auta, mikäli elementit haisevat Kivikon kerrostaloilta, joiden sisustuksessa on sata neliöä pinnoiteparkettia enemmän - useimmiten asukkaan itse maksamana: onhan hän voinut "vaikuttaa sisustusratkaisuihin rakennusvaiheessa". Kuten suomalaisostajan BMW, karvalakkiverhoiltuna "business-versiona", tärkeintä on komia osoite, karvalakkiverhoiltuna. Autoissa selityksenä on vero, asunnoissa se on absurdi mielikuva, toimimaton kilpailu, ja päättämättömyys yhteiskunnallisella tasolla. Euroopan väljimmin asutussa maassa asutaan Euroopan pienimmissä neliöissä - siihen kiteytettynä, järjen perään kuuluttavat eivät voi henkseleitään paukuttaa listahintaisia asuntokauppoja 2013 tehdessään.

Virkamiesvalmistelut ja päivänpolitiikka

Omassa arjessani on ollut niin paljon positiivista ja haastavaa toimintaa viimeiset kaksi vuotta, että yhteiskunnallinen harmistuminen on jäänyt toissijaiseksi. Silloin tällöin tapahtuva avautuminen kaveripiirissä, tai ajoittainen Facebook-kommentointi ovat riittäneet. Nyt kuitenkin kevään 2013 kuluessa vaikuttaa, että päätöksenteko sekä sitä edeltävä valmistelu on ulkoistettu suurimmilta osin saunatontuille. Toivottavasti saunatontut eivät tästä loukkaannu, sillä otaksun heidän edelleen kuuluvan satuhahmoihin, mutta konsultoinnin on pitänyt tapahtua jotakuinkin sen sektorin suunnalta.

Mikäli niin kutsuttu "älymystö" on kritisoinut eduskuntavaaleista saakka Perussuomalaisia, ja osoitellut Timo Soinia sormella, niin tuon sektorin oma cv ei anna siihen kauaa oikeutusta. Yllätyksekseni juuri persurintama on ollut hiljaa kuin nukkuva jättiläinen, mikä alkaa vaikuttaa siltä, että puolue on kuin onkin strategisesti johdettu kokonaisuus, joka on myös johtajansa kontrollissa.

Päivän otsikoista silmille hyppäsi Helsingin Kaupungin virkamiesten kaavailu asukaspysäköinnin hinnan nostosta lähelle 700 euroa. Merkittävänä perusteluna tälle oli, että summa vastaa "markkinahintaa". Tämä lausahdus pistää pisteen iin päälle siihen mielikuvaan, että virkamieskoneiston paisuttua maassamme valtion kokoon nähden tarpeettoman suureksi, myös nimettömiksi unohtuvat virkamiesmassat alkavat elää omaa elämäänsä. Jossain kohtaa heidän tilastoissaan valtio todellakin muuttuu koneistoksi, joka muodostuu noin 5,3 miljoonasta osasta, jotka tuottavat keskimäärin jotain hyötyä, tai suhteessa kuluttavat valtion varallisuutta sekä resursseja. Tätä balanssia sitten pyritään korjaamaan erilaisilla ehdotuksilla, kuten vaikkapa se, että yksityisauton kadun varressa pitäminen kustantaa viime vuosikymmenen 40euron sijasta 15 kertaa enemmän. Miten kansalaisnäkökulmasta ajateltuna tämän voisi oikeuttaa? Vaikkapa ilmaisella joukkoliikenteellä. Tai vastaavasti, luopumalla toisesta yksityisautosta tai sen pysäköintiluvasta keskusta-alueella, yhden henkilön vapaalla Helsingin sisäisellä vuosikortilla. Entä katujen kunnossapito? Omakohtaisena kokemuksena: täysin kuivalla ilmalla kaupunki suolasi saman kadun varren kolmena päivänä peräkkäin - sisältäen kerrostalon ulko-oven sekä katutason ikkunalaudat. Aiemmat kaksi kuukautta puolet kadunvarren autopaikoista olivat täysin jäätyneen lumen peitossa, kaupungin kiinnittämättä tähän huomiota. Kiteytettynä: Mikäli jotain muutetaan "markkinahintaiseksi", markkinan tulee vastata myös maksajan odotuksia, palveluvaatimusta sekä laatukriteerejä. Kotimainen virkakuntamme potee edelleen vakavaa DDR-syndroomaa, jossa keskusjohtoisesti kansalaiselle myydään palvelua, joka ei ole laadukas, joka silti maksaa, ja joka on tilastollisesti todettu kaikille hyväksi, ja jonka reklamointia ei sen vuoksi voida lainkaan ymmärtää. Kuten Moskova päätti muinoin: tshekit valmistavat takamoottorisia autoja, DDR kaksitahtisia, ja etumoottoristen nelitahtiautojen prioriteetti pysyy venäläisillä. Näin kukaan ei kilpaile keskenään. Wartburg olikin sitten 1989 muurin murtuessa perin ajanmukainen laite - vai kuinka?

Paras savuverho tärkeän päätöksenteon tiimellyksessä on kuitenkin ollut Heidi Hautalan oviremontti, sekä sinällään äärettömän tärkeä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolainsäädännöstä. Näiden hohkaamisen keskellä tosin taas jäi sivuraiteelle tosiasia, että EU-alueella liitokset natisevat talletussuojan kohdalla, ja periaatekysymykset heiluttavat koko kansainvälistä taloutta. Jokaisen eläkeläisen, opiskelijan ja yksihuoltajan arkitalous on nyt päätösten alla, mutta kenties jokainen saa itselleen enemmän energiaa miettimällä, edustaako ministeri Hautala nyt harmaata taloutta. Kuka meistä sitten on ilmoittanut verottajalle ja vakuutusyhtiöille ne rahat, joita kaverille on maksettu kimppakyydistä, anopille siivousavusta tai naapurille lumitöistä? Kansan edustaja - tuo yhdyssana toteuttaa demokratiaa parhaimmillaan juuri silloin, kun kansanedustajien kirjo peilaa kansaa mahdollisimman suoraviivaisesti. Niin selkeästi kansanedustuslaitoksemme on tuskin koskaan Suomen historiassa tätä toteuttanut, mitä se nyt on. Kuten viisas valtiomies totesi: Demokratia ei ole paras järjestelmä, mutta se on paras tällä hetkellä käytettävissä olevista järjestelmistä. Se kuitenkin aina sisältää vastuun.

Läpinäkyvämpi ja ohuempi virkamieskunta, kansalaisaloitteiden vieminen ensin valmistelutasolle korkeimman lainsäädännön sijasta, ja huomion keskittäminen iltapäivälehtitrendien vastaisesti aidosti tärkeisiin asioihin - näissä olisi jo yhteiskunnallisesti pala purtavaksi.

Kunhan se jokin kunta- ja sote-uudistus vai mikä se nyt oli... saadaan alta pois.