Voisiko olla parempaa aikaa startata ja pitkään mielessä hautunut yhteiskunnallinen blogi, kuin historiallisiksi mainittujen eduskuntaavaaliemme jälkeen. Vaali-illasta lähtien olen seurannut aktiivisesti etenkin sosiaalisen median kirjoituksia ja kommentointia asian tiimoilta, ja keskusteluihin itsekin osallistunut. Niin tuloksen jälkeen, kuin etenkin nyt viikon kuluessa olen tullut johtopäätökseen, että "iso jytky" oli kahden vuosikymmenen paras palvelus suomalaiselle demokratialle. Tai aivan suomen kielellä: kansanvallalle.
Sotien jälkeinen Suomi oli poliittisesti värikäs - joskin myös epävakaa. Kuin 80-luvun Etelä-Amerikan valtiot. Osa näki uhkaa lännessä, toinen idässä, ja jokaisella päättäjällä oli tässä pelissä oma painoarvonsa. Äänestämällä paitsi pystyi vaikuttamaan, sillä pystyi myös torjumaan. Historia muistaa suuret tapahtumat, mutta viime kädessä "tie miehen sydämeen vie vatsan kautta": Maalaisliiton riveistä tuli Suomen suvereeni johtaja 25 vuodeksi, ja kun Maalaisliitto vakioitui Keskustaksi ja harmaantui poliittisesti, oli heikon puolella SMP. Pitkään Sorsan ja Virolaisen kaltaisia voimapoliitikkoja ei voinut kuvitellakaan sivuuttavansa, ja siinä sivussa Kokoomus pysyi sijaiskärsijän osassa. Vasta Kekkosen varjon hälvettyä ja talouden ottaessa kansainvälisiä ensiaskeleitaan, väistyi multakin vaihteeksi sinipunaisen tieltä. Markkinatalous sai maailmanluokan mittasuhteet, mutta lamassakin näytimme sitten esimerkkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vaikka talous nousi, lama jäi elämään poliittisesti: sukupolvi, joka koki hallitsemattoman romahduksen omakohtaisesti tai vähintään lähipiirissään - siis lähes jokainen suomalainen - , ei välttämättä enää välittänytkään vaikuttamisen ilosanomaa jälkipolvilleen. Suora presidentinvaali oli uusi poikkeava vaikutuskanava, mutta se henkilöityi ja sopikin hyvin innokkaasti Euroviisuja ja Idolsia tekstiviestein äänestävälle kansalle. Mutta mitä tapahtui jääkiekon luvatun maan kansalaisten kyvylle hyökätä, puolustaa ja taklata - äänestyskoppien kautta?
Uskon, että tästä juonenpätkästä Timo Soini sai kiinni. Vanha SMP oli populismia ajassa, jossa poliittinen kenttä eli väistämättä edelleen Neuvostoliiton varjossa. Sieltä Soini kuitenkin oppi tavan puhutella kansaa. Kun katsoin "Soinin savotta"-dokumenttia vaalien jälkeen, kummastelin, mikseivät perinteiset puolueet olleet vain tehneet kuten myyntialallakin totuus kuuluu: "back to the basic". Professori Esko Valtaojan ovela kyseenalaistus demokratian tasapuolisuudesta oikeastaan vain nosti Soinin osakkeita: Toimiiko demokratia, jos hätiköidysti ja vailla tietoa annettu ääni on yhtä arvokas kuin harkittu ja asiaperusteisesti päätetty? Vaikka kaupunkilaisten näennäisälykäs ryhmä julistaakin Soinia junttien edusmieheksi, luulen että Valtaojan ohella juuri Soini tuli samaan johtopäätökseen. Tai tuli siihen jo väitellessään populismista.
Samalla kun Keskusta teki käsittämättömän virheen ehdokasasettelussaan, Perussuomalaiset tekivät sen harkiten. Kun puolue samalla asetti ehdolle pääosin asiaansa uskovia tavallisia ihmisiä, jotka vaaleissa saivat taakseen tuhansia äänestäjiä, jokainen voi vetää tästä johtopäätöksen. Vaikka paneeleissa puhuttiin Portugalin tukipaketista, maahanmuutosta ja monista arvokysymyksistä, Soinin klaanin äänet kumpusivat peruspalvelujen päivittäiskäyttäjistä ja kaupan kassakuittinsa tarkkaan syynäävistä suomalaisista: perussuomalaisista. Soinia itseään lukuunottamatta ei ollut megaluokan ääniharavia tai kansaa villitseviä julkimoita. Kike Elomaahan ei uskonut edes Varsinais-Suomen naisväki; Suomen Kuvalehdessä todettiin, että väki tuntee tämän aivan liian hyvin. Tuntuu, että politrukit tuovat haastatteluissa esiin aivan liian suuren luokan syitä siihen, että Keskusta koki historiansa pahimman tappion, tai että "viesti ei mennyt perille" kuten aiemmin on ollut tapana sanoa. Ihminen toimii päätöksissä tunneperäisesti ja perustelee sen jälkeenpäin järjellä, ja tämänkin Soini oli ymmärtänyt. Keskustan imago vieraantui potkukelkallaan Pihtiputaan raittia tempovan Tuulikin arkipäivästä, ja Kotkan kantakrouvissaan istuvan seppä-Ilmarin näköpiirissä Demarit olivat saaneet puheenjohtajakseen äidinkielenopettajan - ammattilaisen, jota Ilmari kavereineen yläasteikäisenä heitteli kuminpalasilla ja vain nautti saadessaan jälki-istuntoa. Sillä se kunnia ja karisma kundiporukassa kasvoi. Näille ihmisille puhuttiin "suurella sydämellä ja pienellä budjetilla", ja asiat pistettiin pakettiin siinä muodossa että Tuulikki ja Ilmari totesivat illalla kunnan uimahallin saunassa, että "kyllä se näin on". Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja Perussuomalaiset tarjosivat grillimakkaran sinapilla, ettei tarvitse ruokalistaa varten tulkkia palkata.
Miksi tämä sitten on palvelus suomalaiselle demokratialle? Ehdottomasti siksi, että reaktio on niin valtava! Kun olen vuosien mittaan itse ottanut, monien aasinsiltojen jälkeen, puheenaiheeksi politiikan tai historian, olen saanut pitää vaikkapa tunnin pituisen monologin. Niitä, jotka nyt suuna päänä toimivat oikeina liberalismin, kansainvälisyyden ja modernin politiikan airueina, ei saanut väen vängälläkään mukaan keskusteluun vielä vuosi sitten. Tarvitaanko siis selkää hivelevä uhka, ennen kuin herätys tulee ja toiminta alkaa?
Otsikot kertoivat, että niin vihreät kuin perussuomalaisetkin nuoret olivat saaneet satoja uusia jäseniä. Yksi merkki tämäkin. Nuoret järjestytyvät voittajiin, koska he todistivat että vaikuttamiseen on mahdollisuus. Ja toiset ryhmittyivät torjujiin, ymmärtäen, että revanssin paikka on neljän vuoden päästä. Se, mistä suomalaiset niittävät otsikoita jääkiekossa, oli viimein iskenyt nyt myös poliittisiin asenteisiin. Jos tämä syntyy itsetietoisesti, maan sisäisistä lähtökohdista ja riittävän informaation siivittämänä, se on demokratiaa parhaimmillaan. Emme ole enää kahden valtakunnan välisessä jännitteessä elävä pienvaltio, eikä informaatio suodatu sen hetkisen valtakoneiston antaman normiston mukaisesti. Nykyisessä maailmassa kansalaisaktiivisuus voi todella muuttaa asioita ennennäkemättömän nopeasti, ja vaikka se shokki monelle "sivistyneelle" olikin, ensimmäisenä sen todisti Timo Soini ja Perussuomalaiset. Useampi metallimies, kotiäiti ja taksikuski varmasti luki "Timon Plokia" kuin mitä skumppalasi hyppysissään sievistelevät muodin moniosaajat kaupungin parhaissa kortteleissa lukivat Annin, Osmon tai Jyrkin artikkeleita. Ja Jytkyhän se sieltä tuli.
Keskustelussa kuitenkin unohdetaan se olennainen fakta, että moni perussuomalaisista läpimenijöistä on koulutettuja, kokeneita vähintään omalla alallaan ja osa aktiivisia kunnallispoliitikkoja. Maahanmuuttokriitikoiden kärkikaartia oli seitsemäsosa edustajista, ja naisia suhteessa hyvin paljon sovinistiseksikin leimatussa puolueessa. Ehdokkaana Halla-Ahon kanssa samassa vaalipiirissä oli Päiväntasaajan Guinesta kotoisin oleva maahanmuuttaja, ja Pirkanmaalta taas lehdistönkin tunnustama nuori muotibloggari. Ruotsissa saadaan kammiovärinää suomalaisesta "äärioikeiston" noususta, mutta eduskunnassa Peurssuomalaiset istuvat Keskustasta vasemmalla. Siis, vasemmistopuolueena. Kärjistän nyt tarkoituksella, mutta en malta olla vertaamatta: kun kansa nousi vakiintuneita vallankäyttäjiä vastaan Pohjois-Afrikassa, Gaddafi ja valtameren takana myös Chavez alkoivat mekkaloida, vihjaillen enemmän tai vähemmän suoraan, että muutos on uhka. Ruotsi on demokratia, mutta vanhan aatelisvaltion valta on niin selkeästi kanavoitunut, että reaktiossa saattoi olla mukana jopa ripaus pelkoa. Mitäpä JOS länsinaapurimme ei olisikaan enää vanhojen osiensa summa, ja paikallinen Soini kääntäisikin oven lukkoon Wallenbergien suvulta? Tässä asiassa koin, että Suomi todisti juuri olevansa rehellisempi demokratia: valta voi olla vasemmalla (SKDL 1945), oikealla, keskellä tai kaikilla (Sateenkaari 1995).
Oma näkemykseni on, että Soini ei muutu tyhmemmäksi kun hallitusneuvottelut koittavat. En usko, että nykyinen "perussuomi" on sekään enää kirjaimellisesti pellolla. EU:ta ei ryhdytä hajottamaan, rahaliittoa potkimaan perustuksiltaan tai energiantuotantoa siirtämään holtittomalle linjalle. Soini itse totesi voiton olleen mahdollinen vain niiden oppien myötä mitä hän europarlamentista haki, eikä sieltäkään ole tullut ainuttakaan otsikkoa "populistin häiriökäyttäytymisestä". Vennamo kannettiin eduskunnasta ulos, Soini ei samaa kyyditystä ole parlamentista saanut. Jos ihmistuntijana olen yhtään kehittynyt ajan myötä, uskon Soinin pitävän kovat kulissit mutta tekevän tarvittavan kompromissin - tätä helpottaa Jutta Urpilaisen selkeä tuki Perussuomalaisten hallitusvastuun kohdalla. Iivisniemen keittiössä lienee jo käsikirjoitus, jossa kansalle kerrotaan mikä kompromisseihin vei, ja miten se on kaikille edullisin ratkaisu. Ja että vallan kammareissa tullaan kuulluksi vain, jos siellä ollaan sisällä!
"Kansa" joka tiesi, sieti myös Soinin parlamenttiseikkailun. Suurten puolueiden olisikin soveliasta löytää se viisasten kivi, jolla Soini tuntui muutamassa vuodessa tutustuneen likipitäen koko Suomeen, jokaisen kylän kirvesmieheen ja taajaman sairaanhoitajaan. Jos Persut on yhtä kuin Soini, niin jo on ison miehen pitänyt propagandaministerinsa Ford Kugan kyydissä kiitää siinä määrin, että käsikin on kättelyistä känsillä. Mikäli kenttäväki ja tavallinen vaalityötä tekevä peruspersu onkin se aito menestyksen rakentaja, silloin Timo ei vienyt Keskustalta paitsi sahatavaraa liiteristä, vaan myös rangatkin metsästä. Toivoa sopii perunoita jakaneen Korhosen parhaaksi, että sinisen futiskaulaliinan lepatuksessa ei valloitettu maaperääkin Pohjanmaan kautta.
Jos tämä vaalitulos saa aktivoitumaan niin työttömän perheen teinit, taiteilijasuvun nuorison, kantabaariinsa jumittuneen kirvesmiehen kuin Stockmannin exclusive-asiakkaat sekä Toyota Priustaan uuteen vaihtavat citytietoiset, olemme kokemassa vaikuttamisen ja demokratian uuden nousun. Vaikka Timo Soinin kasvot eivät kuulukaan päiväunien pääaiheisiin Etelä-Helsingin urbaaneilla kaduilla, ne ovat se syy miksi sielläkin puhutaan nyt politiikkaa - myös energiapolitiikkaa, työllisyyspolitiikkaa ja EU-politiikkaa. Soini on syy, aktiivisuus on seuraus. Kuka tietää, vaikka syykin osoittautuu kaupunkilaisnuorison maalaamaa kauhukuvaa paljon paremmaksi.
Vanha totuus on, että pelko tulee kohdata! Miksemme siis kutsuisi Perussuomalaisten eduskuntaryhmää juuri avautuneeseen Kiasman ARS-näyttelyyn? Kuka ottaa kopin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti