Kesä on antanut yhteiskunnan avainpelaajille aikaa katsella taivaanrantaa ja kuunnella hiljaisuutta, ja selkeästi jäsentää ajatuksiaan. Elokuun lähestyessä keskusteluun ja lehdistöön alkaa ilmestyä uusia ideoita, ehdotuksia ja kannanottoja, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä Suomelle nykytilanteessa.
Sitran yliasiamies Mikko Kosonen nostaa esille kokonaisen ajattelutavan - ja byrokratian - remontin. Tämä on ollut useina iltoina yltyvissä puheenparsissani tuttu aihe, sillä pienen maan dynamiikan jarruna on syvälle kylmän sodan vuosiin juurtunut byrokratia. Uudistuksia rakennetaan vanhoille perustuksille, vaikka Eurooppakin tarjoaa meille viimeisen vuosisadan ajalta lukuisia hyviä, ja sitäkin useampia huonoja esimerkkejä, kuinka toimia. Historian unohtaminen aloittaa toiston kierteen, ja historian merkitysten ymmärtämättömyys avaa ovet itsekeskeiselle opportumismille: ihmisellä on poikkeuksetta taipumus nähdä itsensä "Lännen uudisraivaajana" ja pioneerina, joka keksii pyörän ensimmäistä kertaa. Jos parissamme olisi saduista tuttuja satoja vuosia vanhoja hahmoja, monilta virheiltä vältyttäisiin, sillä aina olisi joku kertomassa itse koetuista historian tapahtumista. Kun tämä ketju katkeaa, uusi sukupolvi soveltaa ja referoi tapahtumat kuten katolinen kirkko Raamatun - evankeliumit valitaan sen mukaan, miten ne sopivat omaan maailmankatsomukseen ja palvelevat omia tarkoitusperiä. Apostoleja riitti, profeetat kiersivät, ja optuslapsiakin oli enemmän kuin neljä - konsiilit eivät vain katsoneet muuta tarpeelliseksi.
Maailmassa vallitsee nyt historiallisesti harvinainen tasapaino - vaikka uutisointi ja median nopea reagointi tekee siitä useimpien mielessä totuttua rauhattomamman. Tasapaino siksi, että johtavista talouksista on tullut vertailukelpoisia, liikkuvuus on suhteellisen vapaata, ja kokemuksia pystytään myös jakamaan globaalisti aivan yksilötasolta lähtien. Kaukoitä ei ole enää "mystinen" muissa kuin matkatoimistojen mainoksissa, toisaalta valtaosa kehittyvien maidenkin kansalaisista on kiinni globaalissa viestinnässä - ei vain vastaanottajana, vaan sisällön tuottajana. Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten Pohjoismaalaiselle hyvinvointivaltiolle?
Pieni kansa, jolla on korkea koulutustaso, yleissivistys ja tukeva yhteiskuntajärjestys, voi lähituleivaisuuden muuttuvassa maailmassa toimia vain joustavan liikkuvuuden periaatteella. Protektionismi ei ole koskaan suojannut maata, jolla ei ole resursseja kääntyä sisäänpäin - ja vaikka taoudellisesti se olisi mahdollisesti, se kääntää asetelmat maata vastaan nopeasti. Suomessa usein vedotaan rooliimme yhteiskunnallisissa tehtävissä, mutta niiden lähtökohdat ja perusta ovat yhtälailla kylmän sodan vuosien itsetunnon korostusta vaatineissa näytönpaikoissa: YK, rauhanturvatehtävät, Ety-kokous, näkyvästi raportoidut ulkomaanvierailut, EU:n leiriin liittyminen heti mahdollisuuden avautuessa jne. Euroalueeseen liittyminen oli Suomen kannalta ehdottoman hyvä asia, mutta kritiikittömyys ja hegemonia sen yhteydessä nojasi pitkään silti vanhoihin rakenteisiin. Tarve alleviivata Suomen aktiivista roolia Euroopan ytimessä, kuuluvuutta länteen, ja hyviä suhteita kaikkiin suututtamatta ketään, ovat paistaneet läpi aina näihin päiviin saakka. Mutta kenelle tätä rooliamme enää todistamme? Objektiivisesti seuraten vaikuttaa, että Suomen vielä perustaen monet valintansa 30 vuoden takaisiin mielikuviin, jopa Venäjä katsoo aivan eri aktiivisuudella tulevaan, ja käyttää menneisyyttä ainoastaan retoriikassa ja median aseena - tietäen, että se ylittää uutiskynnyksen ja pysäyttää naapurimaiden rytmin jopa kansalaistasolla. Vaikutusvalta on suurin valta, ja Putinin hallinto ei arkaile hyödyntää Neuvostohistorian luomia traumoja. Tätä voisi kutsua vaikkapa "negatiiviseksi nostalgiaksi".
Rauhan aikana pyritään hiljentämään vertailukohtien etsiminen sotahistoriasta ja kansojen välisistä konflikteista, mikä sinällään on harmillista, sillä konflikteihin kiteytyvät aina ihmisten ja heidän arvojensa johtamat toimintametodit pähkinänkuoressa. Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja ulkopuolisilla tekijöillä on vähemmän vaikutuksia - ja toiminnan ydin on selkeämmin tulkittavissa. Lisäksi nämä historialliset tapahtumat ovat aina harvinaisen tarkkaan raportoitu, antaen käyttöömme millintarkan aineiston. Tärkeää olisikin, että näistä tapahtumista riisuisimme sentimentaaliset tekijät, historian painolastin ja poliittiset värit - ja keskittyisimme strategioihin ja taktiikkaan, jolla pieni ryhmä ihmisiä on voinut nopeilla ratkaisuilla tehdä läpimurron, joka ei kirjaviisaiden teorioiden mukaan pitänyt olla mahdollista.
1990-luvun Suomi oli laman tainnuttama, mutta samalla pohjalla - myös hyvässä. "Kyllä minä tiedän"-asenne oli murskattu, kansallinen itsetunto ja luottamus vanhoihin rakenteisiin tipotiessään. Kukaan ei ollut suoraan hengenvaarassa, mutta syntyi tarve rakentaa, kuten 1940-50-luvuilla. Kukaan tuskin odotti tai edellytti viisinumeroista kuukausipalkkaa, pitkiä lomia, pekkaspäiviä ja vanhempainvapaita, jotta suostuisi suunnittelemaan seuraavan sukupolven piirilevyn? Lahjarahaa ei ollut, ja jos ulkomailta apua tuli, se olisi korkeintaan ollut alihintaan suoritettu yrityskaappaus. Tuolloin, vasta EU-prosessissa oleva heittelehtivän valuutan Suomi, selvisi kaappauksilta koska olimme vielä markkina, joka suuria pelureita ei kiinnostanut. Teknologia, telakat ja metsäteollisuus piti pelastaa omien patruunoiden ja pelimiesten ratkaisevilla liikkeillä. Vertailukohta löytyy 30-luvun Saksan mobiilista panssariarmeijasta: sodan syttyessä sen menestys nojasi tekijöihin, jotka saivat vastustajat pitäytymään poteroissaan, tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen, ja viittaamaan kintaalla todelliselle uhkalle. Kuten Ericsson tai Alcatel puhelinvalmistajina suhtautuivat Nokiaan, niin suhtautuivat Ranska ja jopa Puola armeijoineen Saksan iskukykyyn. Luvuissa mitattuna Saksan armeija ei välttämättä olisi 1939 kyennyt edes lyömään Puolaa: vaikka asiaa olisi tutkittu numeroissa ties monenko tilastonikkarin toimesta, Saksan hyökkäys olisi näyttänyt uhkapeliltä. Samaa sanottiin Nokiasta, joka unohti verkot, ja keskittyi matkapuhelimiin. Ennen kaikkea hyvin muotoiltuihin, laadukkaisiin, suurilla näytöillä ja helpolla logiikalla varustettuihin laitteisiin (vrt. 2000-luvun Symbian-puhelimet, joista tuli esikuviensa vastakohta, kuluttajien reaktioista huolimatta). Miten oli mahdollista, että Saksan armeijat vyöryivät Puolan ytimeen ainostaan kahdessa viikossa, ja yksinomaan panssareiden ja ilmavoimien ansiosta? YKSI: Strategia perustui nuoren kenraalikunnan uusiin ajatuksiin, joka perustui täysin uuteen teknologiaan, ja sivuutti tykistöön ja jalkaväkeen perustuvan toimintamallin, jossa panssarit tukivat hitaasti etenevää jalkaväkeä. KAKSI: teknologisesti moderneihin koneisiin ja panssarehin, joissa - yllättäen - ei ollut tehokasta aseistusta (Saksan Panzer I ja II-mallit hävisivät niin ranskalaisille, briteille kuin jopa osalle Puolan kalustosta), mutta tehokas liikkuvuus, ja ensimmäisenä keskitetty panssarisodanjohto, ja jokainen vaunu oli radioyhteydessä johtovaunuun (vertaa ilmasodankäynti tai laivasto). Lisäksi, vaununjohtaja teki vielä lopulta omat taktiset päätökensä tapahtumien edetessä, oli tietoinen kokonaistilanteesta radion välityksellä, mutta toimi itsenäisesti tarpeen tullen. Guderianin ja Mansteinin johtamat panssariryhmät pystyivät siis tekemään minuutien sisällä muutoksia manöövereihin, ja muuttamaan taistelun kulkua sen mukaan, mitä maasto, sää, vastustajan voimat tai asetetut tavoitteet vaativat. Näin toimi myös 1990-luvun puolivälin suomalainen valtiokoneisto - jopa sateenkaarihallitus - sekä liike-elämä. Spekulaatioon ei ollut varaa, valtion kanssa ei kestänyt puolustustaistelua vaan piti edetä kuin yhden moottorin menettänyt potkurikone: jos liike lakkaa, kone putoaa.
Mutta kuinka toimii hallitus - ja koko hallinto - nyt? Katsokaamme Ranskaa vuosina 1939-40. Useiden poliittisten käännösten, ja sekä oikeiston että etenkin kommunistien uhkan näännyttämä politiikka eli taantunutta vaihetta, jossa yksilöinäkin vahvojen hahmojen paukut oli käytetty sisäisen valtataistelun mikrotason selustanvarmistuksiin. Kuten Suomessa Perussuomalaisten nousun myötä, vanhojen puolueiden energia alkoi kulua varmistamiseen, ja vakauden ylläpitoon, ei uuden suunnitteluun. Vaikka klassinen sanonta kertoo, "Hyökkäys on paras puolustus", moisten lauseiden ääneen toteaminen rauhan aikana on provosointia. Vaikka emme elä sotilaallisen uhkan aikaa, ihmisten tapa toimia, ajatella, rakentaa strategioita ja toimia taktisesti ei ole muuttunut. Ainoastaan kenttä ja avaruudet ovat. Saksan hyökätessä Puolaan, jokainen näki kuin tuotettuna dokumenttina, kuinka nykyaikaisesti johdettu armeija toimii, ja miten sen huomattavasti vaatimattomammat voimat voivat saada aikaan mittavaa tuhoa - tai valloittajan näkökulmasta, tuloksia. Ja vaikka Saksan kaikki voimavarat oli sidottu Puolaan, ja länsirajan ylitykseen olisi riittänyt pelkkä Belgian armeija, mitään ei tehty. Syntyi tilanne, jossa lapsi peittää silmänsä ja uskoo muuttuvansa näkymättömäksi. Panssarivoimien modernisointi oli alun alkaen tehty ranskalaisten toimesta, aktiivisena toimijana muuan Charles De Gaulle. Ranskan hallinto kuitenkin torjui moiset muutokset, jotka saksalaiset innolla omivat, soveltivat ne teollisesti modernimpaan toimintaympäristöönsä, ja tuottivat sen vaatimat laitteet. Tämän jälkeen oma strategia ja ideat käännettiin heitä itseään vastaan - täydellisen yllätyksen kera, vaikka Ranskalla oli liki 9kk aikaa valmistautua. Maa vetäytyi Maginot-linjan taakse, unohtaen, ettei puolustuslinjan tykkejä edes oltu rakennettu kääntyviksi. Kun vihollinen löytyikin selustasta, kallis aseistus oli käynyt hetkessä toimintakelvottomaksi. Mittava panostus oli muuttunut turistikohteeksi alle kuukaudessa.
Vaan, mikä lopulta kaatoi myös Saksan? Ensimmäisenä syntyy aina idea omasta erehtymättömyydestä, kyvykkyydestä ja ylivertaisuudesta, ja lopulta horjumaton usko siihen, että määritämme itse toimintakentän, jossa olemme mukana. Emme siis enää olekaan pelaaja, vaan pelinrakentaja. Jopa taho, joka piirtää koko kentän, jossa toimimme omilla säännöillämme. Kun tämä virne tulee esiin ensi kertaa kabineteissa, siihen pitäisi puuttua - muta valitettavasti media, kansalaiset tai muut kriittiset voimat näkevät oireet vasta jopa 2-3 vuoden viiveellä. Korjausliike tulisi tehdä heti, mutta tässä tilanteessa valtaapitävät aina ottavat torjunta-asenteen, siirtävät itsensä kritiikin yläpuolelle. Saksa uskoi 1941 olevansa lyömätön maasodankäynnissä, ja vaikka vastoinkäymisiä tuli ketjussa, Neuvostoliittoon käännyttiin täysin opportunistisin suunnitelmin. Ja kun suunnitelma ei näyttänyt millään tapaa realistiselta vaan kokonaiskuva hahmottui rintaman venyessä ja huoltoyhteyksien saavuttaessa tuhansien kilometrien pituuden, päätetyistä tavoitteista ja ohjelmasta ei annettu periksi: päin vastoin, kriitikoita ryhdyttiin poistamaan rivistä, koko tehokkaan sodankäynnin ideologit Mansteinista Guderianiin siirrettiin syrjään, ja askel askeleelta pragmaattisten ja loogisten tavoitteiden sijaan alkoi nousta ideologisia ja periaatteellisia syitä jatkaa valitulla linjalla. Loistavan ja nerokkaan strategian ja joustavan taktiikan sijaan tuli jääräpäinen "viimeiseen mieheen" asenne.
Vaatiiko liikaa soveltamista löytää yhtäläisyydet 90-luvun, ja 2000-luvun alun eroihin Nokiassa? Sitä kautta myös kotimaisessa liike-elämän asenteessa, asetelmassa, ja valtionhallinnon kasvussa tilanteeseen, jossa hyvinvointi ja teollisuuden menestys ovat itsestäänselvyys, eivät kovassa paineessa tehtyjen rohkeiden ratkaisuiden - ja matkan varrella vallinneen joustavuuden, liikkuvuuden ja konsensuksen - tulosta? Suomi rakensi 90-luvulla vaatimattomista lähtökohdista teknologian, toimintatavan, tehokkuuden ja strategian joka pystyi vastaamaan avautuvan maailman haasteisiin, ja samalla Nokia loi täysin uuden käsitteen globaalin logistiikan parissa: sen toimitusketju ja reagointi kysyntään ja tarjontaan oli ennätysmäisen nopea, ja päätöksentekoketju pystyi tuottamaan ratkaisuja jopa tunneissa. 2000-luvun alussa 2-3 hengen johtoketjun sijaan oli muodostunut 9-10 hengen ketju (perustuen talossa työskennelleiden omakohtaisiin kertomuksiin), ja tätä kutsutaan byrokratiaksi. Tekijä, joka lopulta lamaannutti Kreikan talouden vuosikymmenien aikana, ja kaatui eurooppalaisten yhteiseksi vastuuksi hidastaen koko mantereen kehityksen. Suomi on hallinnollisesti nyt samassa tilanteessa kuin Ranska vuonna 1939: tilanteet elävät, uhkatekijät ovat tiedossa, omat vahvuudet on tutkittu lukemattomien työryhmien toimesta, liike-elämän viisaat ovat piirtäneet tiekarttoja ja nuoret oriit pitäneet palopuheitaan. Sen sijaan, että yksikään näistä - tai edes taitava yhdistelmä - kelpaisi hallitukselle ja virkamiehille, ongelmia siirretään eteenpäin kuin märkää suojalunta puskutraktorin aurassa. Kuitenkin jossain vaihessa lumimassa paisuu niin suureksi, että joko puhti loppuuu moottorista, tai massa valuu päältä ja sivuilta niin että koko traktori on taas lumen keskellä. Jos kuljettaja ei osaa päättää minne kuormansa työntää, eikä osaa päättää mitä karttaa lukisi vaikka niitä on nenän edessä useampi, ratkaisua ei tule: se on pakko tehdä.
Olennaista olisi nyt kyky ratkaisuihin, ja historia antaa meille elementit perustella se myös kansalle siten, että jokainen ne ymmärtää. Poliittisen runomitan sijaan voidaan käyttää sota-ajan dramaattisia vertauskohtia, koska olemme tilanteessa, joka ei ole tulevaisuuden kannalta yhtään sen mairittelevampi kuin toisesta näkökulmasta ottaen olisi sodan uhka. Nyt emme menetä ihmishenkiä, paitsi ehkä maastamuuton myötä - mutta joudumme pian jälleenrakentamaan maan vanhentuneista lähtökohdista, taloudellisten ja rakenteellisten pommien jäljiltä. Draamaa voidaan käyttää herättämään, järkeä perusteluun - ja rohkea johtaja myös ymmärtää, että ratkaisujen tekijältä voi pää pudota. Mutta maailmassa ei ole koskaan muutettu suuria linjoja ilman Churchilleja ja Roosevelteja: vaikka heidän voi katsoa pelastaneen vapaan maailman, ensimmäiselle se silti maksoi uran, ja toiselle terveyden. Paljon on annettava, jotta vähän voi saada.
Suomen on nyt valittava, olemmeko Guderianin kyydissä Ardennien takana toukokuussa 1940, vai Pauluksen päämajassa Stalingradissa joulukuussa 1942. Molempia johti sama päällystö ja esikunta - mutta jotain merkittävää oli tapahtunut noiden 2,5 vuoden aikana. Pienelle maalle jälkimmäinen vaihtoehto vie takaisin nollaruutuun, mutta toistaiseksi resurssit myös ensimmäiseen ovat.
Sloganit sivuun, toiminta keskiöön. Turpaan voi tulla, mutta kunnioitus ja sitä kautta vaalivoitot ansaitaan teoilla.
