Blogitaipaleeni alkoi jytkyn myötä, jäi kanveesiin vuosiksi, ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Persujen hallitustaival, Brexit, Trump, Macron - ja nyt viikonloppuinen hallanvaara. Sopiva ärsyke aktivoitua.
Brexit oli koijaus, Trump oli seurausta vallan korvamerkinnästä, joka demokratiassa aina kostautuu, ja Macron loistava vastaveto edellämainituille. Kaikkia yhdistää kuitenkin yksi keskeinen seikka, josta on tulossa myös läntisen maailman todellinen ongelma: demokratian mekanismien taktinen hyväksikäyttö. Useimmat järjestelmät on rakennettu siten, että vallan keskittämisen pitäisi olla kerrassaan mahdotonta: kuitenkin median ja viestinnän astuttua jokaisen taskuun ja hyppysiin, ja vieläpä 100%:sti analysoitavassa muodossa, nopein ja kykenevin voi valjastaa järjestelmän palvelemaan omaa kampanjaansa. Emanuel Macronin tapauksessa erittäin hankala ranskalainen vaalijärjestelmä toimi jopa pelottavan täydellisesti vain vuoden vanhan kansanliikkeen eteen. Varsinaista puoluetta ei ole tähän saakka ollut edes olemassa.
Jussi Halla-ahon "nuivat" taas kaappasivat Timo Soinin elämäntyön - "kuuntelemalla kenttää"? Höpsistä pussiin. Perussuomalainen puolue on sääntöjen osalta kuin se takavuosien perheyhtiö, jossa säännöt on joskus huikan perään ilmoille huudeltu, ja niillä eletään. Ainakin niin kauan, kun isäntä joka ne kirjoitti, on talossa. Käytännössä Halla-ahon vasallit tiesivät, että kerätessään tuhatkunta intopinkeää aktiivia mesomaan puoluekokoukseen, he voivat nimittää joka position itselleen. Perinteisten puolueiden järjestelmässä puolueneuvostot tai hallintoelimet nimittävät ja äänestävät ehdokkaista, ja näin "lynkkausdemokratiaa" ei pääse tapahtumaan. Nyt kentän ääni on todistetusti tuhatkunta kiitospaitaa ja jälkifasismiin taipuvaa arjalaista, kun kuitenkin se alkuperäinen jytky tuli jostain aivan muualta kuin Tony Halmeen alkuperäisiltä faneilta. Järjestelmä antoi mahdollisuuden, ja sitä tämä väki taitavasti hyödynsi.
Halla-aho haluaa viedä perussuomalaiset Ruotsidemokraattien viitoittamalle tielle. Mutta silloin hänen olisi ollut parempi - edustaen siis laajaa kentän ääntä - perustaa oma puolue. Hetkinen, meillähän oli "Muutos 2011". Kuinka sen kävikään? Soini imaisi sen osaksi Persuja, joskin jälkeenpäin mietittynä riskaabelisti, mutta toisaalta olisimmeko koskaan nähneet blogiaggressiivista Halla-ahoa missään virassa ilman? Emme. Karismaa on vähemmän kuin liiterin taakse unohtuneessa kirvesvarressa, vaikka sanan säilä silloin tällöin sivaltaakin. Nollaniilot pääsevät valtaan vain kaappaamalla sen: Heinrich Himmlerille oli teoriassa pedattu paikka Kolmannen Valtakunnan Fuhrerina Hitlerin jälkeen, mutta jopa Hitler itse tajusi sadan valvotun yön ja amfetamiinilastien peräänkin siirtää viimeisen viikon hallinnan Amiraali Dönitzille. Miksi? Koska valta koostuu arvostuksesta, kunnioituksesta ja kyvystä hallita. Halla-ahosta olisi tullut kylmän sodan aikana se mitä täydellisin Stasin virkamies, tai Ceausescun tiedonantaja, tai muu ilkeyksien toteuttaja, ja tästä syystä olen aina kokenut miekkosen tietynlaisena Himmlerin reinkarnaationa. Toki Jussi on tohtorismies, ja Heinrich oli vain Baijerilainen kanafarmari, mutta erittäin älykkäitä molemmat. Pelottavaa hahmoissa on se, että juuri näitä "mastermindeja" tarvitaan juonikkaiden ja tehokkaiden hallintokoneistojen luomisessa, ja niiden valjastamisessa hyvinkin suurisuuntaisten strategioiden toteuttajiksi. On siis päivänselvää, etteivät Keskusta ja Kokoomus voi päästää Halla-ahon Persuja - jos niitä enää persuiksi voisi kutsua - hallitukseen. Halla-aho on strategi, ja kuka tahansa hallitukseen nousisikin Soinin, Niinistön, Lindströmin, Orpon ja Mattilan tilalle, näistä tulisi hänen agendansa toteuttajia ilman vastalauseita. Tavoitteena olisi tällöin vaikuttaa ajan kanssa sisältä päin. Toisaalta Halla-aho uskoo agendaansa niin vahvasti, ettei pysty samaan mihin Eurooppalaiset esikuvansa ovat aiemmin: Vaikka Unkarin Fidesz on ollut tiukka alusta alkaen, Viktor Orban on näytellyt helposti lähestyttävän, leppoisan kansanisän roolinsa samalla tapaa kuin Soini vaalivoiton kynnyksellä. Halla-aho tuntuu aidosti uskovan, että kansan taustalla vaikuttaa samanlainen ajatusmaailma - mutta mies on auttamatta asian kanssa myöhässä. Miksikö?
Maahanmuutta on ennen kaikkea varsin hölmö agenda Suomessa. Lähtökohtaisesti kuka tahansa sotaa ja hätää pakeneva pyrkii sinne, missä saa nukkua edes yönsä rauhassa ja huominen on olemassa. Myös Suomeen. Tämän pidempiä johtopäätöksiä ihminen ei hädän keskellä tee. Tätä faktaa käyttävät myös hyväkseen ne, jotka voivat hyötyä rakentamalla sillan hädän ja ratkaisun välille. Olisiko meillä pikavippejä tai moottoripyöräjengien perintää, ellei joku olisi kautta aikain keksinyt rahastaa ihmisten virheitä, kärsimystä ja huolta? Siitä se kirves nousi kuumehoureisen Raskolnikovinkin kourassa. Mutta todellisen hädän hellittäessä, Suomi ei tule olemaan se "Määränpää no.1". Sinä päivänä kun Suomi on Eldorado, Halla-ahon agenda voi toimia meitä tuomiopäivän zombiarmeijaa vastaan, mutta niin kauan kuin muitakin maita on, Suomen taakka tulee jäämään lopulta vaatimattomaksi. Toki turvapaikkapolitiikka täytyy modernisoida ja uudistaa, ja sen täytyy tapahtua jatkuvassa prosessissa sillä maailma muutoksineen ei sekään tapahdu sykleissä. Turvallisuuden suhteen ei voi olla sinisilmäinen, mutta jokainen historiansa lukenut on tältä osin sivistynyt, ellei heittäydy hölmöksi. Kauaa ei ole siitä, kun Euroopan ytimessä katsottiin poliittisesti korrektiksi kannustaa johtavien poliitikkojen salamurhiin. Che Guevara on kanonisoitu, vaikka pääasiallisesti oli puhtaasti "Gun for hire". On siis selvää, että rakenteiden natistessa syntyy aaltoilevia ongelmia, ja niitä varten on oltava toimiva vastakoneisto. Lähi-Itä seuraa nyt Aasian 60-70-luvuilla ja Etelä-Amerikan 80-luvulla kokemaa muutosta. Se on väistämätön. Maailma ei ole koskaan pysynyt, vaikka kummasti ihmiset pyrkivät tuohon illuusioon pyrkivän, ikäänkuin se olisi joskus ollut vakio.
Tosiasia sen sijaan on, että politiikka on mennyt uusiksi. Ei ole akseleita, ei ole jakolinjoja, eikä ole selkeää lineaarista tavoitekartastoa, jossa startista pyritään kokrealentoiseen päämäärään. Sosialidemokraateilla menee useassa maassa heikosti. Miksi? Kunniakkaasta syystä: Länsi-Eurooppalainen sosialidemokratia onnistui. Se on onnistunut Saksassa, Ranskassa, Britanniassa, Italiassa, Espanjassa, Pohjoismaissa - se ei ole missään tapauksessa tehnyt yhteiskunnasta täydellistä, mutta pääosin sen edustamat tavoitteet ovat nyt vanhan ydineuroopan arvovakioita ja toimintamalleja, joiden toimivuudesta pitävät kiinni niin oikeisto kuin laitavasemmistokin. Klassiselta Sosialidemokratialta on hävinnyt sisältö, koska se puhuu asioiden puolesta, jotka tuntuvat vain vaativan hiomista, eivät enää todellista kehitystä. Siihen ei tarvita karismaattisia poliitikkoja, vaan työhönsä sitoutuneita, ammattitaitoisia virkamiehiä. Syntynyttä tyhjiötä hämmentävät yhden asian liikkeet, mutta toisaalta onneksi myös Macronin kaltainen toimija, joka haastaa vanhan järjestelmän, mutta ei negatiivisen kautta. Erona muualle, Macron ajoi kampanjansa läpi positiivisella energialla, jossa ihmiset kokevat olevansa voittajia hyvän eteen, eivät viiminen rintama uhkia vastaan. Ja juuri tässä taas Perussuomalaiset muuttui "driving forcesta" viimeiseksi puolustuspoteroksi. Soini teki saman minkä Kakkonen Tokmannillaan ja yllätysämpäreillään: Masat ja Mirjat lähtivät suhisten kohti kotosuomalaista, innostavaa tulevaisuutta. Yllätysämpärin pohjalla ei valitettavasti ollutkaan lopulta saunanraikasta mäntysuopaa ja lahjakorttia aurinkoiseen poliittiseen tulevaisuuteen, vaan pahansisuinen pökäle. Pian selviää, moniko jättää sen ämpärin pohjalle, ja etsii tuota pikaa uuden kodin, tai jää kokonaan rannalle. Halla-aho teki siis sisäsyntyiset käänteis-macronit, ja sellaisen jiujutsuun kykenee vain henkilö, jolla on huikeasti älykkyyttä, mutta aivan toivottoman surkea pelisilmä.
Suomi 100. Näillä mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti