Loikatkaamme seuraavaksi päivän - tai kuukauden, vuoden, tai vuosikymmenen - polttavaan kysymykseen pääkaupunkiseudun omistusasumisesta. Aihe, joka arkitasolla keskusteltaessa nostaa tunnelmaa kuin Lutherin kyseenalaiset lauselmat katolialaisen papiston keskuudessa Wittenbergissä.
Omistusasuminen on Suomessa pyhä. Maksoi se mitä hyvänsä, se on järkevää. On keskuselukumppanina sitten 18-vuotias abivuottaan viettävä lukiolainen, tai eläkeikää pikkuhiljaa lähestyvä Pertti Perusinsinööri vakaan valtioyhtiön uumenista, tätä tabua ei sovi sohaista. Mikäli kyseenalaistat bulkkituotantona kahdeksassa kuukaudessa pystyyn kyhätyn espoolaisparitalon arvon, saat osallesi ryppyisen otsan säestämän vihaisen katseen: huolimatta siitä, että kymmenen neliömetrin "etelään antavalta terassilta" avautuvat liki viisi metriä mittava esteetön näkymä lain vaatimaan nurmipintaiseen meluvalliin, ja jos geenit ovat antaneet asunnon isännälle enemmän kuin 185 senttimetriä pituutta, naapurin grilliherkut voi aidan - terassin mittaisen sellaisen - yli tarkistaa kertavilkaisulla, varvistamatta. "Laadukkaasti suunnitellun" kylpyhuoneen kaakelit huutavat kilpaa standardia, valkoisen kiiltävän ja lattian harmaan klinkkerin kilpaillessa asukkaan huomiosta aamutoimien lomassa. "Korkeatasoisesti varustetun" keittiön graniittijäljitelmälevyn 20 euron metrihinta Puukeskuksessa on tarpeetonta triviaa, sillä rahat on pistetty parhaaseen talteen, mitä luojan luoman taivaan alla ajatella saattaa. Kaupan päälle tullut "takkavaraus" on kuin se Lada Samaran "radiovalmius" 1980-luvun lopulta - asukas itse vastatkoon, millaisen nunnauunin nurkkaan mahduttaa, ja josko se sitten vetää - ulos- tai sisäänpäin.
Standardiasumisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa: jos fokus on kodin ulkopuolella, kaikin puolin helppo arki jättää voimavarat mielekkäämpään tekemiseen. Ristiriitaista tosin tästä näkökulmasta on, miksi suomalainen eläkeläinen haluaa asua avarasti Espanjassa, kun ulkona voi viettää 300 päivää vuodesta - mutta "järkevän" ahtaasti Suomessa, jossa tunneissa mitattuna 2/3 vuodesta kuluu sisätiloissa. Jos arjen prioriteetit myös kohdistuisivat enemmän kodin ulkopuolella vietettyyn aikaan, kenties myös asumisessa kohtaisimme enemmän hollantilaisen mallin: asuminen itsessään ratkaisee, ei se, millä tapaa se on rahoitettu.
Kliimaksi syntyy kuitenkin neliöhinnasta. Pysähdyn taajaan Pariisissa kävellessäni kiinteistönvälittäjien ikkunoiden eteen. Yleistiedon tasolla tiedän, että ranskalaistan ja suomalaista omistusasumista voi pitkälti verrata toisiinsa (toisin kuin vaikkapa ruotsalaista, saati yhdysvaltalaista), joten johtopäätöksiä on helppo vetää. Jo historiansa vuoksi Pariisissa toki on tarjolla asuntoja, joiden hinnassa ei puristiseen mielenlaatuun tottuneelle ole "mitään järkeä" - mutta näiden aatelisajoista muistuttavien linnakkeiden seasta voidaan poimia paljon miettimisen aiheita. Mikäli trendikkäältä ja elävältä Marais'n alueelta saa ostettua 1700-luvun talon remontoidun yksiön 300.000 eurolla, mitä 25-30 neliöisen asunnon voisi odottaa maksavan Ullanlinnassa, Töölössä tai Kalliossa? Mikäli 8:n alueen leveän esplanadin Haussmann-arkkitehtuurilla toteutetun 1800-luvun talon kattohuoneisto, toki vain 48m2, mutta asunnon mittaisella parvekkeella kadulle, maksaa design-kalusteineen 430.000euroa, mitä n.50m2 asunnon pitäisi maksaa uudistuotantona Sepänpuiston vieressä? Kun Pariisissa lomaesonkina asunnosta voi yksiön osalta pyytää 200euron päivävuokraa, ja kaksion vuokrata 2500e:lla kk/ssa, paljonko Helsingin Kalliossa on vuokratulo?
Tuoreimman Suomen Kuvalehden (13-14/2013) asuntoaiheisten artikkelien myötä tuli havahduttua taas Etelä-Suomalaisen urbaaniuskonnon realiteetteihin: voiko kukaan järjen ääntä kunnioittava kansalainen maksaa Espoon Tapiolaan rakennettavasta kerrostaloasunnosta 10.000 euron neliöhintaa? Miten on perusteltavissa, että Tapiolan mahtavissa (ei!) kansallismaisemissa (ei!) sijaitseva, massarakennusyhtiön peruselementeistä koottu betonihässäkkä on hinnaltaan valuuttakorjattuna täysin saman arvoinen kuin Manhattanin Upper East Siden luksukseksi luokiteltava kerrostaloasunto? Onko Tapiolan Stockmannin inspiroiva julkisivu verrannollinen näkymään Central Parkiin? Mikäli vastaus on "kyllä", ei oletettavasti menee kauaa, kun Donald Trump yhtiöineen saapuu ostamaan koko kerrostaloalueen Tapiolasta, jos ehtii ennen Qatarin emiirejä. Tosiasia kuitenkin lienee, että rakennusliikkeet voivat nykyisellä korkotasolla seisottaa ylihinnoiteltuja asuntoja vuoden-parikin, kunnes Helsingin keskustan design-laseissa viihtyvä viileä mainistoimiston kellokas paukauttaa punaisilla henkseleillään mustelmat rintapieliin, ja raapaisee vanhempien takauksessa Aktiasta ennätysmäisen asuntolainan. Sillä, kolme miljoonaa mummon markkaa 50-neliöisestä betonitalon kolmoskerroksen kaksiosta on "fiksu investointi loppuelämäksi". Ja, suoraan sanottuna, turvat tukkoon siitä seikasta, että uudistuotannon yhteydessä ei yltiöpäisten vuokrien myötä kivijalkaliiketoiminta kukoista (paitsi Pizza Taxi ja Kosmetologi-Pirkko... Maija... Liisa... riippuen vuodesta), joten "arvio" maltillisesta yhtiövastikkeesta ei osu osapuilleenkaan kohdalleen rakennusliikkeen saatua huoneistot myytyä eteenpäin. Näin kuukausikustannukset naksuttavat "omassa" asunnossa jo lähellä itähelsinkiläisen kaupungin vuokra-asunnon täyttä vuokraa, ilman omaa talonmiestä tai vanhan kansan talkoita, joilla pikkuviat ja epäsiisteydet hävisivät näkyvistä tunneissa - nyt päivissä, joskus vasta viikkojen kuluessa.
Kuten monessa muussakin seikassa, aidosti perusasioihin perehtyneen, ja laadukasta työtä pohjimmiltaan arvostavan suomalaisen tilalle on tullut PR-suomalainen. Amerikkalainen post-war-malli synnytti pahvitalot ja komeat autot, mutta on tullut Suomeen aikana, kun Yhdysvalloissa etenkin rannikkojen osalta on lähennytty sitä, mistä taas paljolti Suomi oli tunnettu. Vaikka yleinen naurun aihe on jo vuosikymmeniä ollut Finlandia-talon marmorilaatat, niiden edustama linja pätee enenevissä määrin suomalaisen arjessa: jos osoite, materiaalit, nimet ja labelit näyttävät paperilla ensiluokkaiselta, tyytyväisyys on taattu, ja sitä ei sovi kyseenalaistaa. On kuin Jussipaita olisi pakko pitää päällä, vaikka kudontajälki pistäisi salmiakkikuviot sikin sokin ja hihat olisivat eripituiset.
Laadusta ja osaamiseen panostamisesta on aina hyvä maksaa. Työtä tulee arvostaa, ja toisen panoksen palkitseminen jopa hieman markkinoita suuremmalla summalla voi olla hyve, joka tuo hyvää myös paluupostissa. Mutta mikäli ylihinnoittelusta tulee standardi, alisuorittamisesta tulee sen seuraus: jos Espoolainen asunto todella on 10.000 euron arvoinen neliöltä, riippumatta siihen, käytetäänkö kynnyslistoihin sekundamuovia ja kylpyhuoneisiin kahden euron kaakelia, lähtisitkö itse rakentajana ostamaan Carreran marmoria? Kauniin kaarevat parvekelasit eivät Eiranrannan (eli Hernesaaren) kerrostaloissa paljon auta, mikäli elementit haisevat Kivikon kerrostaloilta, joiden sisustuksessa on sata neliöä pinnoiteparkettia enemmän - useimmiten asukkaan itse maksamana: onhan hän voinut "vaikuttaa sisustusratkaisuihin rakennusvaiheessa". Kuten suomalaisostajan BMW, karvalakkiverhoiltuna "business-versiona", tärkeintä on komia osoite, karvalakkiverhoiltuna. Autoissa selityksenä on vero, asunnoissa se on absurdi mielikuva, toimimaton kilpailu, ja päättämättömyys yhteiskunnallisella tasolla. Euroopan väljimmin asutussa maassa asutaan Euroopan pienimmissä neliöissä - siihen kiteytettynä, järjen perään kuuluttavat eivät voi henkseleitään paukuttaa listahintaisia asuntokauppoja 2013 tehdessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti